Päästyäni Domartiniin saakka, näin ensi kerran omia etuvartijoitamme. Siellä hääräili joku raakunajoukko pellolla, ja ratsastin heidän luokseen kysymään, oliko tie täältä Pariisiin turvallinen. Ratsastaessani heitä kohti tunsin itseni niin ylpeäksi, siitä että vahingoittumattomana oli palannut kotiin ystävieni luokse, etten voinut olla heiluttamatta sapelia ilmassa.
Eräs nuori upseeri ratsasti esiin joukosta, hänkin sapeliaan heiluttaen, ja sydäntäni lämmitti ajatus, että hän tuli minua vastaanottamaan ja toivottamaan tervetulleeksi niin kovin ihastuneena ja iloissaan. Panin Violetten tanssimaan ja tultuamme lähemmäksi toisiamme, heilutin miekkaani sorjemmin kuin konsanaan. Mutta voitte kuvitella hämmästystäni, kun hän yht'äkkiä suuntasi minua kohti iskun, joka varmasti olisi erottanut pääni muusta ruumiista, ellen olisi heittäytynyt nenälleni Violetten kaulaa vasten.
Tämän kohtauksen aiheutti luonnollisesti kirottu kasakkapukuni, jonka ihastuksissani olin kerrassaan unohtanut, ja tuo nuori luutnantti piti minua yhtenä niistä hurjista venäläisistä tappelijoista, jotka olivat rasitukseksi ranskalaiselle ratsuväelle.
Suuri Jumala, kuinka hän kauhistui, saatuaan kuulla, että oli ollut vähällä tappaa tunnetun prikaatikenraali Gerardin.
No niin, kaksi rakuunaa saattoi minua Pariisiin. On vaikeata kuvailla sitä huomiota, jota esiintymiseni tässä puvussa herätti Rue de Rivolilla. Luulen, että perässäni seurasi noin puoli eskadroonaa katuja pitkin. Molempia rakuunoita aivan pommitettiin kysymyksillä, ja kun he olivat kertoneet yhtä ja toista kokemuksistani matkan varrella, ja miten olin saanut kasakkapukuni, syntyi siitä sellainen huuto ja nenäliinojen heiluttaminen, etten koskaan ole sellaista kuullut enkä nähnyt. Naiset suutelivat käsiäni ja heittelivät ikkunoista kukkia perääni; tämä oli todellista riemukulkua, ja tunsin itseni omituisen liikutetuksi ja onnelliseksi tämän juhlimisen johdosta.
Olin tuskin puettu tapaamaan kuningasta, mutta en uskaltanut hukata aikaa, ja annoin sen vuoksi heti ilmoittaa itseni kuningas Josefille. Tunsin hänet varsin hyvin Espanjan ajoilta, ja hän näytti olevan yhtä paksu, tyyni ja rakastettava kuin ennenkin. Talleyrand oli hänen luonaan, ja hän luki kirjeeni, kun Josef Bonaparte ojensi sen hänelle, ja sitten katseli hän minua tuolla omituisella ilmeellä, joka oli niin tavallinen hänen pienissä, veitikkamaisissa, kiiluvissa silmissään.
"Oletteko te ainoa lähetti?" kysyi hän.
"On toinenkin", sanoin minä. "Majuri Charpentier ratsukrenatööreistä."
"Hän ei ole vielä saapunut", sanoi Espanjan kuningas.
"Jos olisitte nähnyt hänen hevosensa jalat, ei se teitä kummastuttaisi", huomautin minä.