Lordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi minulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle kohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi onnetonta sikaria. Ja hän — ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen, jonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin huulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet elävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille; mutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian hienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon tehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli lordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt olivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena pysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi häiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin saattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei, minun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet minua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän avioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään pilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää, että jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä — mutta enempää en sano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen salaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren kirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja lady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan unohtaa.