"Tullessamme hänen huoneesensa, istui hän pystyssä vuoteellaan, tyynyjen ympäröimänä ja raskaasti hengittäen. Hän käski meidän lukita oven ja asettua yksi kummallekin puolelle sänkyä. Sitte tarttui hän käsiimme ja teki meille erittäin merkillisen tunnustuksen, äänellä, joka vapisi yhtä paljon liikutuksesta kuin tuskista. Koetan kertoa hänen ilmoituksensa omilla sanoillaan.
"'Ainoastaan yksi asia', sanoi hän, 'painaa mieltäni tänä viimeisenä hetkenä. Se on käytökseni Morstan-paran tytärtä kohtaan. Tuo kirottu ahneus, joka minussa on vallinnut koko elämäni ajan, on ryöstänyt häneltä aarteen, josta ainakin puolet olisi kuulunut hänelle. Ja kuitenkaan en itse ole mitenkään käyttänyt sitä hyväkseni, niin sokea on ahneus. Pelkkä omistamisen tunne on ollut minulle sellainen nautinto, ett'en ole voinut ilmoittaa sitä kelleen. Katsokaa tuota helmien koristamaa ruusukiehkuraa tuossa! En edes siitä voinut erota, vaikka olen sen hankkinut yksinomaan lähettääkseni hänelle. Te, poikani, annatte hänelle runsaan osan Agra-aarteesta. Mutta elkää lähettäkö hänelle mitään, — ei edes ruusukiehkuraa — ennenkuin olen poissa. Ja ehkä vielä paranenkin, sillä onhan moni parantunut oltuaan yhtä sairaana kuin minä.'
"'Tahdon kertoa teille, miten mr Morstan kuoli', jatkoi hän. 'Hän oli vuosikausia kärsinyt sydänviasta, mutta salasi sen kaikilta. Ainoastaan minä tiesin sen. Olomme-aikana Intiassa tulimme, minä ja hän harvinaisten asianhaarain kautta omistamaan suuren aarteen. Minä kuljetin sen mukanani Englantiin ja samana iltana kuin Morstan saapui tuli hän suoraan tänne vaatimaan osuuttaan. Hän tuli käyden asemalta ja vanha uskollinen palvelijani Lal Chowdar, joka nyt on kuollut, päästi hänet sisään. Morstan ja minä olimme eri mieltä, mitä koski aarteen jakamista ja meidän välillämme syntyi kiivas sananvaihto. Morstan oli syössyt tuolilta raivoissaan, ja yht'äkkiä painoi hän kädellään toista kylkeään, kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi, ja hän kaatui taapäin satuttaen päänsä arkun syrjään, joka sisälsi aarteen. Kumartuessani hänen ylitsensä näin kauhukseni, että hän oli kuollut.'
"Pitkän aikaa istuin siinä mieletönnä ihmetellen, mitä olisi tehtävä. Ensin aioin kutsua apua, mutta huomasin heti, että minua helposti voitaisi syyttää hänen murhastaan. Hänen äkkinäinen kuolemansa kesken riitaa ja haava päässä syyttäisivät minua. Edelleen laillinen tutkinto tuottaisi päivän valoon erityisiä seikkoja aarteesta, jonka erittäin tahdoin pitää salassa. Hän oli sanonut minulle, ett'ei kukaan elävä sielu tiennyt, mihin hän oli mennyt, eikä näyttänyt siltä että asia milloinkaan tulisi tunnetuksi.
"Mietein yhä asiaa, kun katsottuani ylös, huomasin palvelijani Lal Chowdarin, ovessa. Hän hiipi sisään ja lukitsi oven perässään. 'Elkää pelätkö, sahib', sanoi hän, 'kenkään ei saa tietää että olette murhannut hänet. Kätkekäämme hänet, eikä kukaan tule tietämään hiiskaustakaan koko asiasta.' — 'Minä en ole murhannut häntä,' vastasin. Lal Chowdar pudisti päätään ja hymyili. 'Kuulin kaikki, Sahib,' sanoi hän; 'kuulin teidän riitelevän ja kuulin lyöntinne. Mutta minä en hiisku asiasta mitään. Kaikki nukkuvat talossa. Koettakaamme saada hänet piiloon.' Tämä oli tarpeeksi saattamaan minut tekemään päätöksen. Jos oma palvelijani ei uskonut viattomuuttani, miten onnistuisin vakuuttamaan kahtatoista tuhmaa käsityöläistä valakunnassa siitä? Lal Chowdar ja minä hautasimme ruumiin samana yönä ja muutamia päiviä myöhemmin olivat Lontoon sanomalehdet täynnä kirjoituksia kapteini Morstanin salaperäisestä katoamisesta. Mutta siitä mitä olen sanonut, huomaatte että syytös tuskin voi kohdata minua siinä asiassa. Minun vikani on, että en ainoastaan salannut ruumista vaan myöskin aarteen ja että omistin itselleni sekä Morstanin että oman osani. Sentähden tahdon, että te toimitatte sen takaisin. Lähentäkää korvanne suulleni. Aarre on kätkettynä…"
"Samassa muuttuivat hänen kaivonsa kauheasti; silmät tuijottivat kurjina, alaleuka vaipui hervotonna alas ja hän huusi äänellä, jota en milloinkaan voi unohtaa: 'Älkää päästäkö häntä sisään! Jumalan tähden, elkää laskeko häntä sisään!' Käännyimme molemmat ikkunaan päin takanamme, johon hänen katseensa oli suunnattu. Naama tuijotti pimeästä vastaamme. Näimme valkean pilkun nenästä, joka oli painettu ikkunaa vastaan. Kasvot olivat partaiset, silmät hurjat, hirmuiset ja ilmaisivat tukahutettua kiukkua; veljeni ja minä syöksimme ikkunan luo, mutta silloin oli hän jo poissa. Tullessamme takaisin isämme luo, oli pää vaipunut rintaa vasten ja sydän lakannut tykyttämästä.
"Etsiskelimme puutarhan vielä samana yönä, mutta emme löytäneet mitään jälkiä valloittajasta, paitsi että aivan akkunan alla kukkaispenkereellä näkyi jalan jälki. Jos ei tätä yhtä jälkeä olisi ollut, olisimme luulleet, että mielikuvituksemme loihti tuon hurjan, hirveän näköisen naaman eteemme. Mutta me saimme pian toisen ja pätevämmän todistuksen siitä, että salaiset voimat olivat toimessa ympärillämme. Aamulla huomattiin ikkuna isäni huoneessa olevan auki, laatikot ja kaapit olivat perinpohjin haetut ja tyhjennetyt, ja hänen rinnalleen oli kiinnitetty paperilippu, ja siihen töhritty sanat: 'Neljän merkit'. Mikä tämän lauseen tarkoitus oli tahi kuka salaperäinen vieraamme, sitä emme milloinkaan saaneet tietää. Meidän luulomme mukaan ei mitään isäni omaisuudesta ollut varastettu, vaikka kaikki oli tyhjennetty ja sinne tänne heitelty. Veljeni ja minä asetimme luonnollisesti tämän harvinaisen tapauksen ja isämme eläessään tuntemansa pelon yhteyteen keskenään, mutta edelleenkin pysyy se arvoituksena meille."
Pieni mies vaikeni hetkeksi sytyttääkseen piippunsa ja veti miettien muutamia sauhuja. Istuimme kaikki tarkkaavaisina kuunnellen hänen kummallista kertomustaan. Kertoessaan kapteini Morstanin kuolemasta, oli miss Morstan vaalennut, ja silmänräpäykseksi valtasi minut pelko että hän pyörtyisi. Mutta hän tointui juotuaan lasin vettä, jonka hiljan tarjosin hänelle venetsialaisesta vesikaraffista. Sherlock Holmes istui taapäin nojautuneena tuolissa poissaolijan muodolla ja silmäluomet painuneina pilkoittaville silmille. Katsellessani häntä en voinut olla ajattelematta, miten hän vielä samana päivänä oli valittanut elämän jokapäiväisyyttä. Mutta tässäpä oli tehtävä, joka vaati koko hänen tarkkanäköisyytensä. Mr Thaddeus Sholto katsoi yhdestä toiseen jonkinmoisella ylpeydellä, vaikutuksesta, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt, ja jatkoi sitte:
"Veljeni ja minä," sanoi hän, "olimme hyvin uteliaita saamaan selkoa aarteesta, josta isämme oli puhunut. Viikkoja, kuukausia kaivoimme perinpohjin koko puutarhan, löytämättä merkkiäkään siitä. Se kiusasi meitä, että hänen piti kuolla juuri sillä hetkellä kuin hän aikoi sanoa paikan, mihin aarre oli kätketty. Ja miten komea tuo kaivattu aarre olisi, sen voimme päättää siitä ruususeppeleestä, jonka hän oli ottanut joukosta. Tästä ruususeppeleestä oli veljelläni Bartholomeuksella ja minulla pieni riita. Helmet olivat nähtävästi suuresta arvosta, ja hän ei mitenkään tahtonut erota niistä, sillä, meidän kesken sanottuna, on veljeeni vähän tarttunut isäni intohimo — ahneus. Hän luuli myöskin, että jos lahjoittaisimme ruususeppeleen pois, voisi se antaa aihetta puheluun ja vihdoin saattaa meidät ahdinkoon. Kaikki mitä voin tehdä, oli saada hänet suostumaan, että sain ottaa selkoa miss Morstanin osoitteesta ja lähettää hänelle yhden helmen eräällään määrätyillä väliajoilla, jott'ei hän ainakaan milloinkaan kärsisi puutetta."
"Sepä oli ystävällisesti ajateltu," sanoi miss Morstan vakavana, "se oli hyvin ystävällisesti tehty."