Samassa hetkessä kuului kadulta vaununrattaiden kolinaa. Katsahtaessani ulos, näin hienot vaunut ja palvelijan avaamassa niiden ovea eräälle lyhytkasvuiselle, tanakalle herralle, joka oli puettu astrakaaninnahkaiseen turkkiin. Minuuttia myöhemmin astui hän sisään huoneeseemme.
Charles Augustus Milverton oli noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli suuri, nerokas pää, leveät, sileiksi ajellut kasvot, yksitoikkoinen hymy ja terävät, harmaat silmät, jotka kiilsivät kultasankaisten silmälasien takaa. Hänen kasvoissaan oli jonkun verran Pickwickin hyväntahtoisuutta, mutta tämän vaikutuksen turmelivat hänen hymynsä epäluotettavaisuus ja hänen levottomien, läpitunkevien silmiensä kova kiilto. Hänen äänensä oli yhtä lempeä ja pehmeä kuin ulkomuotonsakin, ja hän lähestyi meitä pieni, lihava kätensä ojennettuna tervehdykseen ja mutisi jotakin valittaen, ettei hän ollut ensi käynnillään meitä tavannut. Holmes ei ottanut huomioon hänen ojennettua kättänsä ja katsoi häneen terävästi. Milvertonin hymy hävisi, hän kohautti olkapäitään, riisui yltään turkkinsa, asetti sen huolellisesti erään tuolin selkänojalle ja istuutui sitten.
"Tämä herra?" sanoi hän tehden liikkeen minuun päin. "Onko hänen läsnäolonsa täällä sopiva?"
"Tohtori Watson on ystäväni ja toverini."
"Hyvä, herra Holmes, teidän turvattinne hyödyksi minä vain siitä huomautin. Asia on niin erittäin arkaluontoinen —"
"Tohtori Watson on jo saanut siitä tiedon."
"Siinä tapauksessa voimme siirtyä asiaan. Sanotte toimivanne lady Evan puolesta. Onko hän valtuuttanut teidät hyväksymään ehtoni?"
"Mitkä ovat ehtonne?"
"Seitsemäntuhatta puntaa."
"Ja muussa tapauksessa?"