"Mutta nyt te sen teitte", sanoi Holmes. "Bannisterin sanojen jälkeen ymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että ainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät."
Hetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten viskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi kiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.
"No, no", sanoi Holmes osaaottavasti, "inhimillistä on erehtyä, eikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille helpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut? Te voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko vastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.
"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, alkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli painanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän oli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.
"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku olisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit juuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin. Sisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?
"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua otaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja vastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä tietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä, kuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien olevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä kirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään. Nyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän ylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.
"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä. Kirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te kerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta mielipiteelleni.
"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä, joissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne ohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä ne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään katsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista, sillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä, tehdäkseen teille jonkun kysymyksen.
"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri, ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te panitte tuolille ikkunan luo?"
"Sormikkaani", vastasi nuorukainen.