"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo keksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir Jabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän menetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut korvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin ensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla. Tunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames olisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille istumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen kuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani makuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa hänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin hänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan käyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?"
"En todellakaan", sanoi Holmes sydämellisesti. "Niin, nyt on asia selvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme, Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on valoisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut syvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota."
ABBEY GRANGEN MURHA.
Eräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku kosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä valaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka ensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan tekeillä.
"Tule, Watson, tule!" huudahti hän. "Asia on täydessä käynnissä. Ei sanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät meidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen heikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa sumuisia olentoja — työmiehiä — jotka häilyvinä ja määrättöminä kulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi laajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin, sillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä palaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja istuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet kontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.
Holmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:
"Abbey Grange, Marsham, Kent.
Klo 3.30 a. p.
Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi, jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin, joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin. Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan, varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.