"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista. Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava: 'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta. Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat. Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut Afghanistanista, ja te hämmästyitte."
"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."
Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin", huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."
"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"
Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää tekemättä."
Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".
"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme. Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".
Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan, katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.
"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen numeroita.
"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.