Murha Lauriston Garden'issa.
Minun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä, miten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen analyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että kaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin, mutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä en voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut kirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen tuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.
"Miten voitte päättää sen?" kysyin minä.
"Päättää minkä?" sanoi hän hitaasti.
"Että mies oli entinen laivastokersantti."
"Siihen ei minulla nyt ole aikaa", vastasi hän ärtyisästi; sitten jatkoi hän hymyillen: "Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni juoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan voinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?"
"Mahdotonta".
"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos pyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä, niin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma siitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli tatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä. Hän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen poskiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin itsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on tottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä ja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä, keski-ikäinen mies — kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin hänen olleen kersanttina."
"Ihmeellistä", huudahdin minä.
"Eipä suinkaan", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että hän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. "Juuri äsken sanoin, ettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä — katsokaahan tätä!" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli jättänyt.