"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.
"En, sir."
"Eikä Lestradekaan?"
"Ei, sir."
"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.
Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin, jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema aina vaikuttaa.
Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea, avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä lisäsi vielä paksu tomukerros.
Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento, joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen, leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta. Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin, vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen. Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman, vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.
Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti meitä.
"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän. "Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään eilisen teiren poika."