"Oliko katu silloin tyhjä?"
"Oli melkein", vastasi Rance.
"Mitä tarkoitatte sillä?"
Konstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. "Minä olen nähnyt monta juopunutta aikanani", sanoi hän, "mutta en ainoatakaan niin täynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä tulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua 'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut seisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta."
"Minkälainen mies se oli?" kysyi Sherlock Holmes.
John Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. "Hän oli hyvin humalaisen lainen mies", vastasi hän. "Ellei meillä olisi ollut niin paljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan."
"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa — ettekö te huomannut, minkä näköinen mies oli?" keskeytti Holmes kärsimättömästi.
"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa hänet jaloilleen — minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä, punainen otus, toinen puoli naamaa peitossa —"
"Se riittää," huudahti Holmes. "Mihin hän lähti?"
"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän hävisi", sanoi Rance jurosti. "Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi hoippuroi kotiinsa."