"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"
"Ruskeatakkisen miehen — punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."
"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"
"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin. Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon, että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"
"Entä sitten?"
"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"
"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."
"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta kuitenkin olla varuillaan."
Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään — hän soitti viulua.
"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on oikea."