"D:r Watson, — Mr Sherlock Holmes", sanoi Stamford esittäen minut.
"Miten voitte?" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi kättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä olevan. "Näen, että olette ollut Afghanistanissa."
"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sehän on yhdentekevää", sanoi hän naurahtaen. "Nyt on kysymys veripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden."
"Kemian kannalta kyllä", vastasin minä, "mutta käytännölliseltä…"
"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen keksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että se tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa mukanani tänne!" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen pöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. "Hankkikaamme vähän tuoretta verta", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren tippua kemialliseen pipettiin. "Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä muutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden näköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen miljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia tapahtuisi." Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja veteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä. Sisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle laskeutui ruskea sakka.
"Ha! ha!" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin lapsi, joka on saanut uuden lelun.
"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe", huomautin minä.
"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten on myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat vain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä sitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai vanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset, jotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan sitten."
"Todellakin", mutisin minä.