"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä," sanoi hän. "Minä olen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin laboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään."
"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota," vastasin minä. "Minusta tuntuu siltä, Stamford", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, "kuin teillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon koko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa suoraan!"
"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä", vastasi hän nauraen. "Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se lähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi antaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan ainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville sen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin luulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa intohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia."
"Se on kyllä oikein."
"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle, että hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan hullulta."
"Lyö raatoja?"
"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman jälkeen. Minä olen itse nähnyt sen."
"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä."
"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta nyt olemme täällä ja saatte itse arvostella." Me käännyimme kapealle kujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen suuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua tietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös kolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä, valkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista päätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.
Se oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät. Siellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien, koeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä seisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli syventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän ympäri ja huudahti ilosta. "Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt sen", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki käsissään. "Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa." Jos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa olisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.