Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.
"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle mitään asioita. Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi. Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi tomupilveen.
Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin, kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin, nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän, että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta, vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.
Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa. Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.
"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"
"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.
"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani.
Ei kukaan voi eroittaa meitä."
"Entä isäni?" kysyi tyttö.