"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä en epäilekkään."
"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki, niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään miehen leveään rintaan.
"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi, rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."
Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli onnellisin tyttö Utah'issa.
KOLMAS LUKU.
John Ferrier puhelee profeetan kanssa.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään. Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi. Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla suuri vaara "pyhien" maassa.
Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni, saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in valtiossa.
Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet mainita ääneen epäilyksiään.
Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja — huhuja murhatuista siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa, joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin ilmestyi uusia naisia, — naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.