"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti tyttö.
"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi, sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."
John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.
NELJÄS LUKU.
Pakolaiset.
Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.
Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä, jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa, alkoi keskustelun.
"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."
"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen nenäänsä.
John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat olivat.