"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän itse.
Miehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja kuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä kuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu, on mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut minkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot surivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin mormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä, kun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama repaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville naisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy Ferrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti huulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois vihkimäsormuksen siitä. "Häntä ei haudata sen kanssa", huudahti mies raivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas rappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus, että ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään ellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.
Jefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään sitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja kuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja kummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi ja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun Drebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien alaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä pitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin murhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen vihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä. Senjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän tultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan kuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan ei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.
Se oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja talttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei hänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli hän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas ruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin koira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi hän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen terveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä kärsimättä puutetta.
Hän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat tapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen. Tämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas kuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja vieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä omasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä vastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut erimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet olivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että he olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet "pakanain" sekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan tiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin oli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän oli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten köyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia vaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan ne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella työllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä vihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut, mutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen uutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät kasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän etsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa kostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut maankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän kiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut hänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän henkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden tähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia takauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin pääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että tämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.
Taas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan vainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä hankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi pysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa jälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä kehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän tuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli seurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan pääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he olivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme voi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta, joka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme niin suuressa kiitollisuuden velassa.
KUUDES LUKU.
Jatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.
Vankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta kiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi, hymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut ketään meistä taistelussa. "Otaksun, että te aijotte viedä minut poliisiasemalle", huomautti hän Sherlock Holmesille. "Minun vaununi seisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin voin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin kerran olen ollut."
Gregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet tätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja irroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri. Tämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen siitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni, kun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista miestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli päättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen ruumiillinen voimansakin.