"Laskekaa kätenne tähän", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla käsillään rintaansa.
Minä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä vapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli käynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa kuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.
"Teillähän on valtasuonenpullistuma", huudahdin minä.
"Siksihän sitä nimitetään", sanoi hän tyynesti. "Minä kyselin neuvoa eräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman päivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain sen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa Suolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä, kuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä minä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa."
Komisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa antaa hänen kertoa.
"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?" kysyi edellinen.
"Aivan varmaan!" vastasin minä.
"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden sallimaan hänen antaa selitys", sanoi komisarius. "Te saatte puhua, mutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi muistiin."
"Teidän luvallanne minä istuudun", sanoi vanki ja teki niin. "Tautini vaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten ei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole luultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta, ja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan yhdentekevää".
Tämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja kertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen sen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon vangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.