"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä", sanoi hän, "se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan — isän ja tyttären — ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli kulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton saada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän rikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä samalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun asemassani.

"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani kaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin kanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen kuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja muistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se mukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan kahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä. He luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet. Vaikka kuolisin huomenna, — joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin kuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa, sillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en enää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun ollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni melkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen ja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen ja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian työtä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja ylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin voin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman labyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja, niinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin hyvin toimeen.

"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani asuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He asuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen virtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat minun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei ollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä kunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt, etteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti, että he olisivat onnistuneet.

"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän kintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan, mutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan päässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla voin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle työnantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin olin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.

"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä seurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi pimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka päivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber oli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan. Minä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei ilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi minulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan, että tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni tekemättä.

"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla, joka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen ajavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja vähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja ajoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien itseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois. Euston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle hevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän kysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua. Stangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen. Pääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan. Drebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana ja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin. Hänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että he olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia oli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut kuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että Stangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen sopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan enää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi liian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa Hallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi asemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan olin odottanut, oli vihdoinkin tullut.

"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin voivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni. Minun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä, ellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä kosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin tilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia päiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton Roadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin samana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt toisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa kaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä, kuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli alas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia jälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko lailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä seurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä niistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja myöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en voinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta jatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän meni sisälle ja vaunut ajoivat pois. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon."

Minä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.

"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta", sanoi hän. "Niin, minä odotin noin neljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen sisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin kaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en tuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet ulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi keskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle. 'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin suuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä horjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan, ja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn yksityishotelliin', sanoi hän.

"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti ilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä ajoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin ulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme toisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin, kun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet valtaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni sisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto sulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä käsitin hänen nyt olevan vallassani.