"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti. Se olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä sitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi mahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri Amerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun laboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä ja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut jostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin voimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille sen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat lähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin jotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä, helposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden samannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon. Päätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi valita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan yhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä meluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt oli tullut aika käyttää niitä.
"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman kolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin kurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen — niin, niin iloinen, että olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä vuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin voitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin sitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni tykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn hymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat minua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin hevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä kuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään akkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä nurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois vaunuista.'
"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.
"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin, jonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja seurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen, ja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä ja tytär kulkivat koko ajan edelläni.
"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.
"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja sytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch Drebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää kasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'
"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla silmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan ja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja minä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa kalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin aina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut toivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.
"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta Suolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon. Nyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe auringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin, ja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin hullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja luulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos nenästäni ja helpottanut.
"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin oven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on viipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen raukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä henkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.
"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.