"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira lyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni, kun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet kirottuun, hävyttömään haaremiinne?'
"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.
"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin hänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa ja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka te jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko meitä sattuma.'
"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili armoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa päällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me katselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi ja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen silmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen nähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä. Mutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa nopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa, hän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti lattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen sydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.
"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä. En tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe eksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin, että New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella oli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat tehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi heidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että kastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen palasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja että yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin käteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta, mutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa muisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut sen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin, jättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon luo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni takaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin syliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan sillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.
"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava John Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn yksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut ulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut saapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson. Jos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä, niin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa, ja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat kujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä herätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen oli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten. Minä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa valintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä pelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni. Minä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi varmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen ottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.
"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt olen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja aijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni Amerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika tuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope, sillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin sinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo nuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin suinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte pitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin oikeuden palvelija kuin tekin."
Miehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä niin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja kuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he olivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta mielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän lopetti muistiinpanonsa.
"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä", sanoi Sherlock Holmes. "Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi hakemassa sormuksen?"
Vanki iski silmää leikillisesti. "Omista salaisuuksistani voin puhua, mutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja ajattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni tarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän teki sen hyvästi."