— Oliko koskaan huomattu hänessä minkäänlaisia mielisairauden merkkejä? Kuulkaa nyt, neiti Westbury, teidän täytyy olla aivan suora minua kohtaan.
Ystäväni terävä silmä oli huomannut, että tuo nainen värähti viimeiset sanat kuullessaan. Hän punastui ja ajatteli.
— Niin, sanoi hän lopuksi, minulla oli kyllä viime aikoina aavistus siitä, että hänellä oli jotain sydämellään.
— Kauanko aikaa?
— Ainoastaan viime viikon ajan. Hän oli sanaton ja umpimielinen. Hän pelkäsi jotain, mikä koski hänen virkaansa konttorissa. "Mutta se on aivan liian vakavaa voidakseni puhua siitä sinulle." Niin hän sanoi. Enempää en saanut häneltä tietää.
Holmes näytti totiselta.
— Edelleen, neiti! Puhukaa sittenkin, vaikka teidän pitäisi puhua häntä vastaan.
— En tiedä mitään muuta. Erään kerran tuntui minusta kuin hän olisi ollut melkein sanomaisillaan sen minulle. Hän mainitsi usein, kuinka tärkeä tuo salaisuus oli, ja muistelen hänen virkanneen, että ulkomaalaiset vakoojat tahtoisivat suorittaa hänelle hyvän hinnan, jos saisivat sen.
Ystäväni kasvot synkistyivät synkistymistään.
— Entä sitten?