MATTI POHTO
Vanhojen suomalaisten kirjojen pelastaja
Kirj.
A. H. VIRKKUNEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
Seuraaville sivuille on koottu säilyneet vähäiset tiedot elämäntyöstä, joka tuloksissaan ja suorittajansa henkilöön nähden meidän ja luultavasti muidenkin kansain sivistyshistoriassa on ainutlaatuinen. Se suurtyö, minkä Matti Pohto suomalaisten kirjain ystävänä ja kerääjänä vaatimattomassa elämässään suoritti, herätti kyllä jo tekijänsä eläessä, vaikka tosin vähäisessä asiantuntijapiirissä, ansaittua huomiota. Myöhempinä aikoina on hänen elämästään ja työstään tämäntästäkin julkaistu kirjoituksia eri sanomalehdissä. Sittenkin lienee suurimmalle osalle kansalaisiansa jotenkin vähän tunnettu tuo merkillinen mies, joka omalla harrastuksellaan ja työllään, edes kaikkein alkeellisinta oppia saamatta, on kohonnut yhdeksi maamme huomattavimpia henkilöitä ja joka on loistavana todistuksena siitä, mitä kykyä ja harrastuksen suuruutta Suomen kansan syvissä riveissä löytyy. On sen vuoksi näyttänyt vaivanarvoiselta sen vähän erityisessä julkaisussa esittäminen, mitä tuosta harvinaisesta rahvaanmiehestä kirjallisuudessa ja muissa lähteissä sekä aikalaisten muistotiedossa on säilynyt.[1]
Matti Pohto oli syntynyt kahdeksantena yhdestätoista sisaruksesta 7 p:nä maalisk. 1817 Lahden kylässä Isonkyrön pitäjään kuuluvassa silloisessa Ylistaron kappelissa. Yli-Pohtolan talosta, joka oli hänen syntymäkotinsa ja nykyisin nimeltään Keski-Pohtola, hän otti sukunimensä. Vanhemmat olivat Iisakki Jaakonpoika (s. 1775, k. 1851) ja Helena Antintytär (s. 1778, k. 1841). Matin suku oli kotoisin Ilmajoella, josta hänen isänisänsä Jaakko Matinpoika Kuivi tuli kotivävyksi Yli-Pohtolaan, naiden Maria Matintyttären.
Lukuisan sisaruspiirin keskuudessa kasvaen Matti Pohto kaikesta päättäen eli jo aikuisimmat vuotensa niukoissa oloissa. Isä ei ollut elämässään säännöllinen. Monien muiden silloisten pohjalaisten tavoin hän vietti hurjaa elämää; kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan häntä kaksi kertaa sakotettiinkin juopumuksesta ja tappelusta. Isän säännötön elämä luonnollisesti vaikeutti hänen lukuisan perheensä toimeentuloa. Talo oli isonpuoleinen, lähes puolen manttaalin tila. Sen rakennuksista mainitaan tuohikattoinen, laudoittamaton harmaa päärakennus, jossa oli eteinen, tupa ja kamari. Huonon hoidon vuoksi talo meni rappiolle, isäntä joutui suuriin velkoihin, ja hänen talonsa myytiin v. 1825 ilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista, Matin ollessa 8-vuotiaana. Perhe joutui luonnollisesti kotitalostaan pois. Vanhemmat elivät sen jälkeen loisina eli itsellisinä eri paikoissa, ensin Lahden kylän Hölsölässä ja vuodesta 1835 Topparlan kylän Plökissä, missä Matin veli Iisakki (s. 1806) oli tullut talon omistajaksi. Mutta Iisakkikin myi talonsa 1841, ja Matin isä muutti itselliseksi jälleen Pohtolaan. Siellä hän sitten eleli köyhissä oloissa kuolemaansa saakka, ja Mattikin on kirkonkirjoihin merkitty isänsä perheeseen kuuluvaksi. Isän kuoltua hän on kirjoissa itsellisenä Pohtolassa.[2]
Matin aikaisemmasta lapsuudesta kerrotaan joitakin piirteitä, jotka osottavat, että ne ominaisuudet, jotka hänessä miehenä ovat huomattavissa, kehittyivät jo sangen aikaisin. Joku halu nähdä maailmaa laajemmalta ilmaantui hänessä jo sangen varhain. Kirjaan on pantu, että Matti-poikanen jo viisivuotiaana lähti ominpäinsä kotoaan nähdäkseen, miltä maailma ulompana näytti. Pieni karkulainen, kuinka etäälle lieneekään matkallaan ehtinyt, palautettiin kotiinsa peräänkuuluttamalla. Pienen poikasen karkuunpääsy jo semmoisenaan voi olla todistuksena siitäkin, että kodissa ei aivan paljon ehditty pitää lasten puuhia silmällä. Toinenkin piirre lapsessa kuvaa ominaisuutta, joka osaltaan teki mahdolliseksi miehen elämäntyön, nim. Pohdossa jo aikaisin ilmenevä erityinen säästäväisyys. Kerrotaan, että hän nuorena päiväkaudet saattoi seisoa kotitalon lähellä olevan maantieportin luona odotellen matkustavia, joilta toisinaan sai jonkun lantin portin aukaisemisesta. Kun vanhemmat eivät tätä Matin ajanvietettä hyväksyneet ja sen kielsivät, jatkoi poika salaa entistä lystiänsä ja säilytti saamansa ansion maantien viereen kaivamassaan kuopassa.
Kodissa Pohdolle, käyttääkseni Wareliuksen sanoja, »ei enempää opetettu mitään kuin muillekaan köyhien lapsille». Blomstedt, joka Jalasjärvellä kasvaneena ja ylioppilaana Ilmajoella oleskellen oli Pohtoon tutustunut ja sanoo kirjoittaneensa hänen elämänsä kuvauksen »esikuvaksi ja kehoitukseksi muille halvimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta edesauttamaan» ja sitä varten käyttäneensä paitsi Pippingin esitystä »muualta saamiansa luotettavia tietoja», kertoo, että »pikkuruisna poikasena olivat vanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän vanhemmista lapsistaan rahvaassa tavallisella lavalla opettaneet hänen lukemaan, ja hän olikin niin mieltynyt lukuun, että kernaasti kävi lukukinkereillä taitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tavallisesti pelkäävät kuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän vähäksyi kuulustusta oman kylänsä kinkereillä ja hypäten pappein reen-kannoille seurasi hän usein heitä muihinki lukusioihin, joissa välisiä raha-äyriäki pistivät tämän lystillisen pojan pivohon». Lapsena saavuttamaansa lukutaitoa Pohto myöhemmin, yksinomaan kirjain parissa eläen, varmaan kehitti niin, että hän myöhemmällä iällään moitteettomasti pystyi kirjaa lukemaan. Sitä vastoin jäi kirjoitustaito hänellä ainiaaksi saavuttamatta. Warelius, joka tutustui Pohtoon v. 1846, sanoo, ettei hän enempää osaa kirjoitusta »kun juur hiukan lukea, mitä vasta vanhempana omin päinsä on opetellut». Se, mihin hän kirjoitustaidon alalla vielä vanhempanakin pystyi, rajoittui latinalaisten painokirjaimien jäljittelemiseen, joita piirtelemällä hän on etupäässä kirjain nimiä paperille merkinnyt.[3]