Kotitalon jouduttua loisiin käsiin, sai Matti, melkeinpä heti kun kynnelle kykeni, ruveta omin päin toimeentulostansa huolehtimaan. Hän elätti itseänsä kesäisin paimenena, talvet mieron kiertäen. Hänen kerjuumatkansa lienevät aluksi rajoittuneet kotitienoolle. Vuosien kuluessa hän ulotutti kiertelynsä laajemmalle, kuljeksi Turun läänin eteläosiin saakka, joutuen siellä Perniön pitäjässä passittomana kiinni v. 1833. Pohto lähetettiin nyt Turun linnaan. Siellä hän sairastui vaikeaan tautiin ja siirrettiin tervehdyttyään Helsinkiin. Seuraavana talvena häntä pidettiin vankina Helsingissä, sillä ei ollut tietoa siitä, mistä Matti oli kotoisin. Kuljeskellessaan oli hän näet heittäytynyt kuuromykäksi nähtävästi siten paremmin herättääkseen ihmisten sääliä ja helpommin apua saadakseen. Jollakin tavalla saatiin kuitenkin selville pojan kotipaikka ja hänet kuljetettiin keväällä 1834 kotiseurakuntaan. Tällä matkalla kerrotaan Matin unohtaneen mykkää näyttelemisen, hän kun kerran epähuomiossa tuli sanoneeksi jotakin. Poika joutui nyt pahaan pulaan, mutta koetti siitä leikkiä lyöden selviytyä. Hänen kerrotaan näet selittäneen, että niinkuin »kevään lempi lintujen talven alla jähmettyneet kielet sulattaa suloisiin sirkutuksiin, niin oli hänenkin nyt käynyt».[4]

Kotia palattuaan rippikoulun käynti oli Matin ensimmäisiä tehtäviä. Sen suorittamiseen olikin jo aika, sillä hänellä oli kahdeksastoista ikävuotensa kulumassa. Rippikoulunsa — ainoa koulu, jota hän kävi — Matti suoritti hyvin ja laskettiin syyskuussa 1835 ensi kerran Herran ehtoolliselle. Kirkonkirjoihin on merkitty, että Matin, samoinkuin hänen useampien sisarustensakin, lukutaito oli kiitettävä, mutta luetun käsityksessä Matti on saanut paremman merkinnän kuin yksikään hänen sisaruksistaan. Ripillä hän käy myöhemminkin Ylistarossa melkein vuosittain, joinakin vuosina parikin kertaa.

Matin vaellushalu ei laimentunut hänen edellisillä retkillään saamistaan ikävistä kokemuksista. Pian hän on jälleen retkeilemässä, tällä kertaa ei kuitenkaan enää pelkkänä kerjäläisenä. Hän alkoi nyt kaupitella arkkiviisuja ja muita pienempiä painotuotteita. Matka ei tullut tällä kertaa pitkäksi. Matti ei päässyt Ikaalisten pitäjään kuuluvaa Karvian kappelia kauvemmaksi ennenkuin hän taas passittomana joutui kruununmiesten käsiin ja lähetettiin Vaasaan. Siellä sanotaan hänen kärsineen ruumiillisen rangaistuksen irtolaisuudesta ja sitten lähetetyn kotiseudulleen.[5]

Olipa näiden Pohdon nuoruudenseikkailujen laita miten tahansa, varmaa on, että hän 1830-luvun loppupuolella, parinkymmenen vuoden ikäiseksi ehdittyään, aloitti varsinaisen elämäntyönsä, asuen, niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »kesät laukku selässä, talvet kelkka perässä» kuolemaansa saakka pääasiallisesti maantiellä. Hänen hyvä maineensa ja nuhteeton askartelunsa olivat nähtävästi jo tulleet yleensä tunnetuiksi ja kokemuksestaan lienee hän tullut tuntemaan passinkin tarpeellisuuden. Kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan on hän ensi kerran Ylistaron papistolta ottanut todistuksen v. 1836. Ainakin hän tästälähin sai vapaasti liikkua, missä tahtoi. Kirjojen myynti ei liene tuottanut riittävästi toimeentuloa. Enemmän ansaitakseen Pohto kauppaliikkeensä lisäksi alkoi harjoittaa myöskin kirjansitojan tointa. Tätä työtään hänen sanotaan tehneen »suuremmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö hänellä ei tullut semmoinen, jotta näiden nitomille olisi tainnut vertaa vetää». Kirjansitomisen taidosta Pohdolla oli varmaan paljon etua kirjojen keräämisessä, johon hän antautui v. 1838. Tämän taitonsa avulla hän helposti sai tilaisuutta tarkastaa kansan säilöissä talletettuja vanhoja kirjoja ja niiden osia, joista hän itse pystyi sitomaan täydellisiä kappaleita.

Kirjojen kerääjänä Pohto pääsi varsinaiselle alalleen. Siitä tuli hänelle suorastaan intohimo. Uupumatta hän kuolemaansa saakka kulki toisesta maan äärestä toiseen, etsien hänelle rakkaiksi käyneitä kirjoja. Hänen intonsa tässä pyrkimyksessään oli, käyttääkseni Blomstedtin sanoja, »niin sanomattoman suuri, että hän tavataksensa harvinaista kirjaa, vähäpätöisimpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka vain ainoata lehteä, jota joku hänen omistamansa kirjansa oli vailla, samosi sangen pitkät matkat, vieläpä viimeisen äyrinsäkin pani liikkeelle, jos niiksi tuli».

Pohdon matkoja on mahdoton yksityiskohtaisesti enää seurata. Jotakin todistaisivat tässä suhteessa passit, joita hän ainakin kaupunkien poliisiviranomaisille näytti. Niistä on kuitenkin vain jokunen säilynyt. Eräs Helsingin yliopiston kirjastossa Pippingin kokoelmassa säilynyt, nähtävästi rahvaanmiehen kädestä lähtenyt ja erinäisistä puheenparsista päättäen Etelä-Pohjanmaalla syntynyt runontekele mainitsee, miten

»Matti Pohto jäitä potkii»,
kuinka hän on »aina kulkeileva»,
»Tietää tien Turkuhunkin,
Sieltä tormaa Tornioonkin;
Ei laiska kelpaa laulamahan
Eikä nilkku tanssimahan,
Mut se kuin jalo jalvoistansa

— — —

Sepä kelpaa kiertämähän,
Pitkät maikat mittaamahan,
Sepä suhtaa Suomen saaren,
Arvaa poikki Pohjanlahden,
Sepä kokoo konttihinsa,
Vanhat kirjat kirstuhunsa,
Parhaat laulut laukkuhunsa,
Tavarat taskuhunsa».

Warelius, joka on tietonsa saanut nähtävästi Pohdolta itseltään, kertoo, että hän monet kerrat, paitsi Pohjanmaalla, oli kulkenut Turun läänissäkin, »josta sanoo useimman perivanhan kirjan saaneensa, Savon ja Karjalat tietää hän myös tyystemmin kun moni muu matkustaja». Useat kerrat Pohto matkoillaan kävi myös Helsingissä. Aikuisimmat jäljet hänen pääkaupungissa käynnistään, sittenkun alkoi kirjoja kerätä, olen tavannut vuodella 1842. Silloin hän näkyy joutuneen ainakin Gottlundin tuttavuuteen ja käsiin. Gottlund, joka oli kaiken vanhan kerääjä ja talteenpanija hänkin, näkyy varsin hyvin käsittäneen, mikä etevä apumies Pohto oli hänen tarkoituksilleen. Hän näyttää ottaneen Pohdon suorastaan palvelukseensa, lähetti hänet Venäjän Lappiin ja Karjalaan sekä suunnitteli laajan ohjelman tällä matkalla suoritettavalle keräystoiminnalle. Tämä käy selville siitä suosituskirjasta, minkä Gottlund Pohdolle matkaa varten laati. Tämä asiakirja on Gottlundin siksi kuvaava, etten malta olla sitä tähän ottamatta, sitä suuremmalla syyllä kun Pohdon tämänaikaista Helsingissä käyntiä ei tietääkseni ole muualla mainittu. Gottlundin suosituskirja, joka on päivätty 28 p:nä tammikuuta, kuuluu näin: