»Matti Isakinpoika Pohto, kotoisin Ylistaron Kappelista Iso-Kyrön pitäjässä, Pohjanmaalta, joka omasta mieli-tahostaan ja rakkauestaan Suomen kielen kirjallisiin laitoksihin on ruvennut ympärin-matkustamaan Suomen maata, kuulustellaksensa, ylös-hakeaksensa ja koottaksensa niitä vanhanaikaisia, nykyisin harvoin nähtäviä, Suomalaisia kirjoja, mitkä vielä jossakussa ehkä meillä löytynnöön, ja joista hään on jo suurella kiivauella ja ahkeruuella kokoon hakenut ja tännek tallellen tuottanut monta varsin outoa ja äkkinäistä, ennen tuntematointa kirjoa, pelastaksensa heitä sillä häviämästä, hajoamasta ja katoamasta, heijän säilyttämisellä kielemme kunniaksi ja hyväksi tulevillenkin ajoillan — on nyt peällensäk ottanut, samassa luvallisessa peällen-tarkoituksessa, kulkeaksensa minun asioilleni aina Suomen ja Venäjän Lappiin, tiiustella, kuulustella ja kokoella vanhanaikuisia Suomalaisia kirjoja, niin myös ikivanhoja käsi-kirjoituksia ja nahka-kirjoja, jotka jolla-kulla tavalla koskoovat meijän historiaan, tahi tuottaavat meillen valaistusta ja selitystä vanhoista maan-laitoksistamme, tavoistamme ja esivanhemmistamme. Ja koska hään nyt tällaisissa tarkoissa asioissa, varuistettu Kuvernörin passilla, lähtööpi pohjoisehen päin, niin soan minä tämän kautta kehoittamisellani, hyvin sanoin puoltamisellani ja toivotuksillani hänen tiehen saattamiseksensa johtattaa häntä, rukoellen jokaisia, liijoitenkin moamme ystäviämme, kielemme rakastajoitamme ja Suomalaiseen kirjallisuuteen halullisiamme, että olisivat hänellen avullisia ei ainoastaan hyvillä neuvoillaan ja ylösvalaistuksillaan, mutta että myös antaisivatten hänellen semmoisia vanhantapaisia kirjoja ja kirjoituksia, joista on tässä puhuttu, niin myös kuin mitä löytynnöön muita vanhoin jäännöksiä ja iki-muistoja, niin kuin e.m. kivi-nuijia (joita ukkoisen voajoiksikin kututaan), Riimikeppiä (joita poalikoiksikin mainitaan), rauta-jousia ja muitaik muinosaikaisia sota-aseita, talon kapineita, työn kaluja ja puvun kappaleita m.m., joita kaikkia hään tänne tuotaisi korjuhun ja talteisehen iäksi säilyttämiseksi.

Anon vielä viimmeisellä niitä moamiehiämme, jotka jossa kussa varsinaisessa asiassa hyövyttäävät häntä näissä tarkoituksissa, jotta erinäisehen tässä myöten seuraavaisille paperille kirjuttaisivat nimiänsä ja antimiansa, muistoksi ja kunniaksi muillenkin, liijoitenkin minullen.

Helsinkin kaupunnista annettunna 28:na päivänä Tammi-kuuta,
vuonna 1842.

Carl Axel Gottlund,
Suomen kielinen Lehtori
Keisarillisessa Aleksanderin Akademiassa,
Helsinkin kaupunnissa.»[6]

Niinkuin suosituksesta näkyy, oli Gottlundin tarkoituksena ottaa Pohto jonkunlaiseksi yksityiseksi asiamiehekseen. Lähettäähän hän Pohdon »minun asioilleni» sekä kehoittaa yleisöä lähettämään Helsinkiin ne Pohdon saaliit, joita tämä Gottlundin varten johonkin talteen sijoittaisi. Gottlundin Pohdolle suunnittelema ohjelma oli paljon laajempi kuin mitä Pohto siihen saakka oli keräysmatkoillaan toteuttanut. Hänen piti paitsi kirjoja koota käsikirjoituksia eli »nahkakirjoja», kiviaseita, riimusauvoja, jousia ja muita sota-aseita, talonkapineita, työkaluja, puvun kappaleita y.m. Tällainen laaja keräystoiminta oli tietysti Pohdon varoilla ja voimilla mahdoton toteuttaa. Silloinen 25-vuotias Pohto nähtävästi ei kuitenkaan pitänyt tehtävää ylivoimaisena. Hänelle annettiin passi Uudenmaan lääninhallituksesta 21 p:nä tammikuuta 1842 kuudeksi kuukaudeksi matkaa varten »Venäjän Lappiin Arkangelin lääniin», niinkuin yliopiston kirjastossa säilytetyssä passissa sanotaan. Ja niin Pohto lähti pyrkimään maikan päämäärää kohden Venäjän Karjalaan ja Lappiin. Lähes pari kuukautta hän samoili nähtävästi Itä-Suomen kautta pohjoiseen ja saapui Hyrynsalmelle, josta hänen Gottlundin ruotsinkieliseen suosituskirjaan tekemän merkinnän mukaan oli pakko lähteä paluumatkalle 18 päivänä maaliskuuta. Syyksi matkan keskeyttämiseen Gottlund mainitsee, ettei Pohto uskaltanut jatkaa matkaansa »osaksi kun hänen olisi ollut kuljettava suksilla, mitä hän raskasta taakkaa kantaessaan ei voinut, osaksi siitä syystä, että hänen pitkillä taipaleilla nyt olisi ollut pakko käyttää opasta, jotka olivat niin kalliisti palkattavia, etteivät hänen varansa siihen riittäneet, sitä vähemmän kun hän nyt ei voinut mitään ansaita suomalaisilla kirjoilla, joita hän kaupitteli». Paluumatka kävi Oulun kautta, jossa passi on näytetty lääninhallituksessa 2 p:nä huhtikuuta. Raahen kautta edelleen kulkien Pohto saapui Isoonkyröön 5 p:nä toukokuuta. Pari kuukautta oleskeli hän nyt kotipaikallaan, jossa nimismies Matias Liljeqvist on passiin merkinnyt 4 p:nä heinäkuuta kiittävän todistuksen hänen askartelemisestaan kirjojensa parissa. Mainittuna päivänä Pohto jälleen lähti matkalle Helsinkiin, johon saapui 24 p:nä heinäkuuta, oltuaan siten matkalla Isostakyröstä 20 päivää. Tästä Helsingin-matkasta en ole tavannut muita tietoja kuin että Gottlund sanoo hankkivansa Pohdolle uuden passin Suomessa liikkumista varten.

Mihin ne monet »varsin oudot ja äkkinäiset, ennen tuntemattomat kirjat» ovat joutuneet, jotka Gottlund tietää Pohdon »tännek laitellen» tuottaneen, on tietämätöntä. Ainakaan Pohto ei vielä tähän aikaan joutunut Pippingin yhteyteen, joten kirjat eivät liene yliopiston kirjastoon tulleet. Lieneekö Gottlund niillä lisännyt omia kokoelmiansa?

Näiden Gottlundin kokoelmissa v:lla 1842 säilyneiden tietojen jälkeen kuluu useampia vuosia, ennenkuin Pohdosta mitään mainitaan. Keräysmatkojaan hän varmaan edelleen teki ja sangen hyvällä menestyksellä, sillä kesällä 1846, jolloin Warelius tuli Pohdon tuttavaksi, hän kävikin »Kirja-Matin» luona Isossakyrössä syyskuulla 1847 — hänen kirjastonsa käsitti kaikkiaan noin 2,000 kirjatuotetta. Ensimmäiset viestit Pohdon toiminnasta julkisuudessa tavataan tietääkseni Borgå Tidningissä syyskuussa 1847. Kirjoittaja, joka sanoo tietävänsä Pohdosta vain kuuleman mukaan, lausuu ihmettelynsä siitä, »etteivät meidän sanomalehtimiehemme ole lausuneet sanaakaan tästä laatuaan merkillisestä miehestä»; hän on ottanut asian puheeksi vain siinä mielessä, että joku asiantuntija antaisi tarkempia tietoja. Hänkin tietää, että Pohdolla lienee runsaampi kokoelma suomalaisia painotuotteita kuin kenelläkään toisella, että hän kerää muitakin kuin suomenkielisiä kirjoja sekä että hän vaeltaa ympäri maata kartuttaakseen kirjastoansa, »ja jos hän löytää jotakin kelvollista, käyttää kaiken kykynsä sen saadakseen». »Hän ei osaa kirjoittaa, mutta kuljettaa muistikirjaa, johon kirjoitustaitoisilla merkityttää, minkä huomaa tärkeäksi.» Pohdon muistia kehuu tämäkin kirjoittaja niinkuin yleensä kaikki, jotka hänestä mainitsevat. »Hänen muistinsa kuuluu olevan niin tarkka, että hän osaa kirjojen nimet ulkoa sanasta sanaan sekä tietää myöskin sellaisista kirjoista, joita hän on nähnyt taikka jotka hän omistaa, kun paino ja teksti hänelle näytetään, kirjan painoksen ja painatusvuoden».[7]

Samoihin aikoihin kuin tämä kirjoitus julaistiin, tuli Pohto tunnetuksi toisellakin tavalla. Kerätessään aineksia suomalaisista kirjoista tehtävää luetteloansa varten, Pipping lähetti kiertokirjeitä ja kirjeitä maan papistolle, tiedustellen kirkkojen arkistoissa ja muuallakin säilyneitä vanhoja suomalaisia kirjoja ja myöskin seurakuntain asiakirjoja. Suurimman osan Pippingille saapuneista kirjeistä, jotka säilytetään valtion arkistossa ja osaksi myöskin yliopiston kirjastossa, muodostavat näihin tiedusteluihin saapuneet vastaukset. Tällaisen tiedustelu kirjelmän sai myöskin Isonkyrön silloinen kirkkoherra Karl Hällfors. Vastatessaan siihen huhtikuun 24 p:nä 1847 Hällfors tekee selkoa seurakuntansa kirkon arkiston sisällyksestä, mikäli siinä on kirjallisuutta, jota ei ole Keckmanin luettelossa, sekä jatkaa sitten: »Isonkyrön seurakunnassa on entinen talonpojan poika Matti Pohto taikka, niinkuin häntä täällä yleisesti nimitetään, Kirja- taikka Veisu-Matti, jolla on huomattava kokoelma tähän asti painettuja suomalaisia kirjoja, virsiä sekä esivallan julistuksia, joiden keräämistä varten hän on tehnyt laajoja matkustuksia ympäri Suomen.» Kirjoittaja ei sano voineensa Pohtoa vielä tavata, koska tämä edellisessä kuussa oli jälleen lähtenyt Etelä-Suomeen, mutta lupasi, jahka Pohto koteutuu, teettää mahdollisimman tarkan luettelon hänen kirjavaroistaan sekä lähettää sen Pippingille. Tämän kirkkoherra Hällforsin tiedonannon kautta tuli Pohto tunnetuksi Pippingille, joka omien sanojensa mukaan kutsui Matin Helsinkiin. Sinne Pohto kirjoja muassaan saapuikin elokuussa 1847. Pippingin paperien joukossa on laajahko luettelo yliopiston kirjastoon vuosina 1847—61 tehdyistä kirjalahjoista. Siitä näkyy, että Pohto 9 p:nä elokuuta 1847 lahjoitti kirjastolle 161 painotuotetta. Näiden kirjojen joukossa lienevät olleet nekin teokset, jotka Hällfors samana kesänä sanoo Pohdon puolesta lähettäneensä yliopiston kirjastoon ja joiden joukossa oli m.m. »useita vanhempia suomalaisia almanakkoja». Samana vuonna ja luultavasti samalla matkallaan Pohto on Suomalaisen Kirj. Seuralle lahjoittanut 7 suomalaista vanhaa kirjaa.

Hällfors ryhtyikin toimeen lupaamansa luettelon aikaansaamiseksi, käyttäen työssä apulaistaan maisteri Liliusta, ja oli, niinkuin hän Pippingille kirjoittaa joulukuun 8 p:nä 1847, niin pitkälle ehtinyt, »että itse kirjat ja monet suomalaiset viisut, joista useimmissa ei ole nimeä eikä painatusvuotta, ovat kahteen erilliseen luetteloon merkityt». Nämä luettelot, jotka täyttävät noin 13—14 arkkia, sanoo Hällfors olevan valmiit lähetettäviksi, mutta lisää, että »Pohto tahtoo tuoda ne itse, kun hän tämän kuun lopussa lähtee etelään päin ja luulee saapuvansa Helsinkiin tulevan helmikuun alussa». Paitsi sitä Pohto oli luullut tarvitsevansa noita luetteloita matkalla. Vielä olivat luetteloimatta Pohdon omistamat asetukset, joita hänellä oli »runsas kokoelma» sellaisia, joita ei mainita Keckmanin luettelossa. Pohto toivoo yliopiston kirjastosta saavansa tietoja, mitä asetuksia siellä ennestään oli; siten luuli hän luetteloimisen voitavan suorittaa helpommin, kun ei tarvitsisi luetella kaksoiskappaleita. Paitse näitä painotuotteita oli Pohdolla Isossakyrössä vielä muutakin kirjallisuutta, josta ei vielä oltu luetteloa laadittu. Hällfors sanoo Pohdon olevan erittäin huvitetun Pippingin työstä, »ja olisi hänen ainoa toivonsa, että hänestäkin julaistavassa suomalaisten kirjain luettelossa muutamalla sanalla mainittaisiin, että hänkin omalta osaltaan on avustanut sen täydellisentymistä».

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, oli Pohdon Isoonkyröön keräämä kirjasto sangen runsas. Paitsi Hällforsin mainitsemia kirjoja ja viisuja, joista luettelo jo käsitti 13—14 arkkia, olivat asetukset ja osaksi muukin kirjallisuus vielä luetteloimatta. Tuo laaja luettelo, jota Pohto itse lähti viemään Helsinkiin, on hävinnyt. Epätietoista on, jättikö Pohto sitä ensinkään Pippingille heidän Helsingissä tavatessaan toisensa. Ainakaan sitä ei ole Pippingin papereissa. Sen sijaan tavataan hänen kokoelmissaan laajahko 17:lle nelitaitteiselle lehdelle laadittu asetuksia ja säätyjen päätöksiä, enimmäkseen 1600- ja 1700-luvuilta, viimeiset vuodelta 1808. Niitä on yhteensä 454 kappaletta. Luetteloa tekemässä on ollut useampia henkilöitä. Suurin osa siitä on kirjoitettu hyvällä käsialalla, ja joihinkin kohtiin Pohto itse on merkinnyt lisäyksiä. Tämäkin luettelo lienee tehty Isossakyrössä siitä osasta Pohdon kirjastoa, jonka Hällfors mainitsee vielä olevan luetteloimatta, ja jonka sisällykseen merkityt kirjat hyvin soveltuvat. Kentiesi on maisteri Lilius ollut mukana luetteloa tekemässä.