Kirjojaan ja muuta omaisuuttaan Pohto Isossakyrössä säilytti Palon kylässä lähellä kirkkoa olevassa Penttalan talossa, Wareliuksen tiedonannon mukaan »eräässä ullakkokamarissa». Siellä sanotaan hänen asuneen »pitemmän aikaa», ja kuolemansakin jälkeen oli melkoinen osa hänen omaisuuttaan mainitussa talossa. Sen ohessa hänellä näyttää olleen varastopaikkoja muuallakin Isossakyrössä.
Pohdon maine pian levisi sanomalehtimiestenkin kuuluville ja hänestä alkaa tästälähin ilmaantua kirjoituksia eri lehtiin. Pipping antoi hänelle erityisen suosituskirjan, jota hän matkoillaan näytti papeille ja muille asiaa harrastaville. Åbo Tidningar julkaisi hänestä helmikuussa 1848 kirjoituksen, jossa mainitaan, että Pohto hiljakkoin oli saapunut Turkuun. Kirjoittaja tietää m.m., että hän on tarjoutunut yliopiston kirjastoon antamaan kaikki suomalaiset kirjat ja julkaisut, joita hän vielä saisi käsiinsä ja joita siellä ei ole. »Mies, joka on harrastanut vähän numismatiikkaakin, maksaa ruplaan saakka täydentääkseen yhdellä ainoalla lehdellä vanhaa käyttökelvotonta kirjaa, jota anteliaisuutta ei ainoastaan rahvas, vaan myöskin säätyläiset ovat osanneet asianmukaisesti käyttää hyväkseen»».[8]
Pari kuukautta myöhemmin seurasi Wareliuksen kirjoitus Suomettaressa. Se on ensimmäinen laajempi kuvaus Pohdosta ja ansaitsee jo semmoisena huomiota, varsinkin kun sillä, nähtävästi Pohdon itsensä antamia tietoja sisältäen, on melkeinpä alkulähteen arvo.
Kirjoittaja sanoo, että hän jo aikaisemmin olisi Pohdosta »jotakin jutellut, sillä hän ansaitsee kyllä yleisemmin tunnettaa, jos hän itse — — — ei olisi kieltänyt hänestänsä mitään virkkaamasta — — —; mutta nyt maan ruotsalaisien lehtien hänestä kerran puhuttua, en luule hänen pahaksuvan, jos suomalaisellekin yleisölle teen häntä tutuksi, olletikkin kosken muuta hänestä taida sanoa kun hyvää».
Tehtyään selkoa Pohdon harrastuksista ja hänen suuresta kirjastostaan mainitsee Warelius, että hän on pelastanut »monta vanhaa ja vanhuuden lähden kallisarvoista kirjaa, jotka muuten ijäksi päivää olisivat lasten koreeksi annetut tai muulla tavalla pilatut olleet». — — »Häntä kutsutaanki sentähden tavallisesti Kirja-Matiksi; ja koska hän kirjojensa tähden enemmän kuin kukaan kansollisistansa on kulkenut ja nähnyt maailmaa, on hän paikon tunnettu toisellakin vähän herjaus-nimimäiseltä kuuluvalla nimellä, joka on Maailman-Matti.» Kun ei ole oppinut kirjoitustaitoa, ei Pohto ole voinut koota käsikirjoituksia, »vaikka halunsa kyllä olisi kaikkeen, mitä muinais-aika säilytettävää on jälkeensä jättänyt». Edelleen kertoo Warelius, että »ne muinaiskirjat, joita joutuu saamaan enemmän kun yhden kutakin, taritsee hän yleisiin kirjastoihin tai yksiköille, jotka haluavat niitä; mutta omasta kirjastostansa ei antaisi, vaikka kultaa saisi». — — — »Kallis kirjastonsa on hänelle kuin ystävä eli kumppani, jota paitsi ei voisi olla, ja hän tuntee sen niin perinpohjin, että nähtyänsä jonkun lehden Agrikolan tai Erikuksen aikasesta kirjasta, taitaa sanoa mihin kirjaan ja minä vuonna präntättyyn se kuuluu.» Kirjansitomistyössään »ja paikatessaan revittyjä kirjojansa katsoo erittäin tyystin, ettei yksikään kirjain katoisi eikä peittyisi. Vaillinaisia kirjojaan säästää, kunnes saa mitä puuttuu taikka toisen täysinäisen kappaleen. Millä hartaudella hän pyytää kirjojansa täysinäisiksi, näkyy siitäkin, että eräästä Kristiina Kuningattaren kuvasta, joka on ollut 1642-vuoden Piplian alvussa mutta puuttui siitä kappaleesta, joka hänellä oli, maksoi koko hopiaruplan, vaikka kuva itsessään ei olisi kopeekankaan arvoinen».
Jatkuvasti Pohdon elämä seuraavinakin vuosina on samaa kirjojen perässä kuljeskelemista kuin ennenkin. Vain joitakin vähäisiä hänen vaatimatonta askarteluansa valaisevia tietoja on jälkimaailmalle säilynyt. Kirjojansa ja muutakin omaisuuttansa alkoi hän noin vuoden 1850 paikoilla kelkassa niitä perässään vetäen siirtää Penttalasta Kanajärven taloon Kaivolaan. Tämän talon omistaja, hänkin tunnettu suomalaisten kirjojen kerääjä, Emanuel Kanajärvi antoi Pohdon käytettäväksi talossaan ullakkokamarin,jossa tämä oleskeli matkojensa loma-aikoina viimeiset elämänsä vuodet kuin kotonaan ainakin, pitäen monasti huoneensa avaintakin mukanaan maata kierrellessään. Samanlaiset harrastukset lienevät vieneet nämä kirjain ystävät yhteen. Tavarain kuljettamista kesti useina vuosina itämaisen sodan aikana ja sitä ennen. Penttalan isäntä Juho Juhonpoika sanoo kirjeessään Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 sen tapahtuneen siitä syystä, että Pohto pelkäsi Isonkyrön seutujen sodan aikana mahdollisesti joutuvan vihollisen hävitettäviksi.
Kirjaston siirtäminen on liikuttava todistus siitä, miten Pohto koetti keräämiänsä kirja-aarteita sattuvilta vaurioilta turvata. Tarvittiin totisesti hänen hartautensa ja tehtäväänsä antautuminen suuren kirjamäärän kelkalla kuljettamiseen Isostakyröstä Kaivolaan, jota matkaa on noin 30 penikulmaa!
Samaan aikaan kuin Pohto tavaroitaan kuljetti Penttalasta sisämaahan, hän teki testamenttinsa. Se on ruotsinkielellä Isossakyrössä laadittu ja Pohdon puumerkillä varustettu 2 p:nä kesäkuuta 1851. Siinä Pohto määräsi sitä tapausta varten, että hän kuolisi rintaperillisittä, että kaikista kirjoista, jotka ovat painetut ennen Turun paloa, yksi kappale oli tuleva yliopistolle, jollei sillä ennestään niitä ollut, »ynnä se side, johon kirja on nidottu»; muut kirjat ovat jaettavat Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ja Vaasan kimnaasin kesken siten, että jokaisen laitoksen kirjastolle oli tässä järjestyksessä anneltava ne kirjat, jotka siltä puuttuivat. Sen lisäksi Pohto määräsi, että »se isäntä, jonka luona minä asun ja säilytän omaisuuttani sekä vanhempia ja uudempia kirjoja, on saapa kaiken muun omaisuuden sekä uudemmat kirjat, jotka kuolemani hetkellä ovat hänen talossaan. Paitsi sitä oikeutetaan jokainen tässä pitäjässä pitämään omanaan kaikki, minkä minä olen heille säilytettäväksi jättänyt, tarvitsematta siitä tehdä kenellekään tiliä, eikä kukaan lähemmistä tai etäisemmistä sukulaisistani voi siitä tehdä mitään perintövaatimusta».
Useissa Pohdon elämää käsittelevissä esityksissä — kumma kyllä myöskin Pippingin — sanotaan Pohdon määränneen kirjastonsa, paitsi yliopistolle, Kuopion ja Turun kimnaaseille. Testamentin jäljennöksestä, joka on Pippingin kädellä kirjoitettu ja säilytetään yliopiston kirjastossa, näkyy kuitenkin, että asianomaiset tuomiokapitulit on määrätty kirjaston perillisiksi, ja ovat kirjat sitten tuomiokapitulien suostumuksella luovutetut kimnaaseille. Testamentin valvojinakin esiintyvät asiamiesten kautta tuomiokapitulit.
Testamentin päiväämisaika on aivan lähellä isän kuolemaa. Pohdon isän elämä päättyi näet neljä päivää myöhemmin, kesäk. 6 p:nä. Lieneekö isän riutuminen — hän oli jo yli 75 vuoden vanha — ollut syynä siihen, että Pohto juuri tähän aikaan järjesti rakkaiden kirjojensa säilymisen senkin ajan varalla, jolloin hän itse ei enää olisi niitä vaalimassa.