Viimeisien kymmenen elämänvuotensa aikana Pohto vuosittain kävi Helsingissä, ajoittain parikin kertaa vuodessa, aina tuoden uusia kirjoja, niinkuin Pipping kertoo, »etenkin pieniä kirjasia sitä lajia, jota harvoin tavataan muualla kuin rahvaan ja vähemmän sivistyneiden kansanluokkain käsissä. Niitä hän myöskin lahjoitti yliopiston kirjastolle ajan mittaan useampia satoja, sekä aivan pienestä rahamaksusta taikka vaihtaen joitakin tarpeettomia kaksoiskappaleita vastaan jätti kirjastolle useita suurempiakin teoksia ja vanhempia kirjoja, joita kirjastossa ei ollut, mutta joita hänellä oli kaksi tai useampia kappaleita. Joka kerta hän toi myöskin useita ainoita kappaleitansa käytettäviksi laatiessani luetteloteosta, josta hän oli erittäin huvitettu, valittaen vain, ettei ennen painatuksen alkamista ollut tietoonsa saanut kaikkea, mitä minun oli tarpeellista nähdä. Mahdollisuuden mukaan poistaakseen tästä johtuneita puutteita, pyysi ja sai hän luettelon arkit sitä myöten kuin niitä painosta valmistui, minkä johdosta hän sitten muutamia kertoja ja vielä viimeisellä käynnillään toi tänne niin suuren määrän kirjoja ja pieniä vihkosia, joita minä en ollut ennen nähnyt enkä tuntenut, että luettelon vaatimat korjaukset ja lisäykset sen johdosta ovat paisuneet paljon laajemmiksi kuin oli voitu suunnitella».

Näitä Pippingin sanoja täydentää hänen laatimansa jo mainitsemani yliopiston kirjastoon saapuneiden kirjalahjojen luettelo. Siitäkin näkyy, että Pohto on viime aikoinaan Helsingissä käynyt vuosittain ja aina lahjoillaan kartuttanut kirjaston kokoelmia. Vuosina 1849 ja 1850 on lahjoituksia tapahtunut kaksi kertaa. Pohdon antamien painotuotteiden lukumäärä on sangen suuri. Vuonna 1848 esimerkiksi hän samalla kertaa antoi 222 painotuotetta, vuonna 1857, viimeisellä käynnillään, 125 kirjaa ja puupiirrosta. Muina vuosina lahjoituksia oli vähempi määrä. Yhteensä Pohto on jo eläessään kartuttanut yliopiston kirjastoa noin 800 painotuotteella. Niiden joukossa on, paitsi isompia ja pienempiä kirjoja, alku- ja loppulehtiä erinäisiin vanhempiin kirjoihin, m.m. Agricolan teoksiin, raamatullisia aiheita esittäviä puupiirroksia, paljon almanakkoja, rukouspäivien tekstejä y.m. Pippingin esityksestä ja myöskin tästä luettelosta käy selville, että toisinaan Pohto kirjoistaan sai jotakin rahallistakin korvausta. Ettei tässä aivan suuria summia liikuteltu, ilmenee siitä, että vuonna 1857 Pohto sai Pippingin merkinnän mukaan »muutamista harvoista ennen antamistaan kirjoista, jotka hän itse on yliopiston kirjaston laskuun ostanut», 29 kopeekkaa.

Helsingissä käyntinsä Pohto suoritti muiden matkojensa varrella. Hänen kahdelta viime vuodeltaan on tallella pari todistusta, jotka osottavat hänen kiertelyänsä. Niiden sanamuodosta kuultaa myöskin se arvonanto, jota Pohto kotiseudullansa nautti. Niinpä Ylistaron kappalainen Henrik Reinhold Aspelin 7 p:nä joulukuuta 1855, mainiten Pohtoa nimellä muinaiskerääjä (antiqvariesamlaren), todistaa, että hän »kiitettävillä kirjatiedoilla sekä hiljaista ja rauhallista elämää viettäen on nauttinut autuuden välikappaleita. Aikoen lähteä kotipaikaltaan etsiäkseen ja kootakseen vanhoja suomalaisia kirjoja ja kirjoituksia, joilla on muinais- ja kirjastotieteellistä arvoa, suositellaan häntä asianomaisten luona parahimman mukaan». Isonkyrön nimismies Liljeqvist on 15 p:nä samaa joulukuuta tähän todistukseen merkinnyt, että kotiseudulla, jossa hän on manttaalikirjoissa, ei ole mitään, joka estäisi Pohtoa mainitussa tarkoituksessa liikkumasta, »minkä vuoksi häntä suositellaan vapaata meno- ja paluumatkaa varten». Tämän todistuksen Pohto on näyttänyt Helsingin poliisikamarissa 22 p:nä helmikuuta 1856. Todistus on Isossakyrössä uudistettu 2 p:nä ja näytelty Turussa 14 p:nä huhtikuuta. Sanamuodollaan aivan yhtäläinen papintodistus kuin edellämainittu, päivätty Ylistarossa ja nimismies Liljeqvistin merkinnällä varustettu lokakuussa 1856, oli Pohdolla kuolinhetkellään. Jaakonpäivän aikana 1856 Pohto saapui takaisin Isoonkyröön ja oleskeli siellä kolmatta kuukautta. Siellä hän kirjoitutti hyvän käsialan omistavalla henkilöllä Pippingille kirjeen 16 p:nä syyskuuta 1856 — ainoan, minkä Pohdon nimessä olen tavannut kirjoitetun. Tässä kirjeessä Pohto pyytää, että Pipping »lähdättäis tänne minullen siitä suomalaisten kirjaan luettelosta eli förtekningistä alkain 10:stä arkista, ja se myös, ja kaikki mitä siitä on präntistä ulostullut, että minä saisin katsella, jos minulla vielä olis lisää tuoda kirjoja, ja jos minulta jotakin valistusta vaaditaan, niin minä olen sen antava». Kerrottuaan, että hän lokakuun 6 päivänä aikoo lähteä Etelä-Suomeen, hän lausuu, että hän sitä ennen »nöyrimmästi toivoo saada mainitun förlekningin eli, jos se on mahdoton sitä saada, niin pyydän edes vastausta». Kirjeen alle on merkitty »nöyrin palvelia Matti Pohto, vanhan kirjaan kokoja».[9]

Tietämätöntä on, lieneekö Pohto lokakuussa Isostakyröstä lähdettyään enää kotiseudulleen palannut. Mikäli ruukinpatruuna Georg Nordensvan Pippingille kirjoittaa Kalvolan Kutilasta 11 p. heinäkuuta 1858, lähti Pohto 8 p. huhtik. 1857 Kanajärvestä Pohjanmaalle, kuljettaen kelkalla erästä arkkua, johon hän oli koonnut tavaroitansa. Missä hän oli kierrellyt ja mihin kelkkansa ja arkkunsa jättänyt, sitä ei tiedetty. Kanajärveen hän palasi 6 päivänä kesäkuuta Pälkäneen kautta. Nordensvan arvelee hänen jättäneen tavaransa mahdollisesti Kangasalle, Orivedelle tai Ruovedelle. Juhannuksen aattona 1857 Pohto jälleen lähti Kanajärven talosta Helsinkiin, ottaen tavaroitaan silloinkin mukaansa, eikä enää tullut takaisin.

* * * * *

Olen siten säilyneiden niukkojen tietojen nojalla koettanut seurata Matti Pohdon vaiheita hänen elämänsä viimeiseen vuoteen. On jo aika tehdä selkoa siitäkin, mitä hän uupumattomalla ahkeroimisellansa sai aikaan. Niinkuin Pipping ja muut aikalaiset todistavat, ei Pohto eläessään luovuttanut kirjakokoelmansa ainoita kappaleita, vaan säilytti niitä kuolemaansa saakka. Pippingin luettelo käsittää 4,066 numeroa. Niistä oli Pohdon kirjastossa, paitsi muutamia muulla kuin suomenkielellä kirjoitettuja kirjoja, »kolmetuhatta ja muutamia satoja». Näistä kirjoista oli 1,500 Ruotsinvallan aikana painettua, joita Pippingin luettelossa on noin 1,900. »Lähes puolet Pohdon koko kirjakokoelmasta», sanoo Pipping, »oli siten kirjoja, joita ei enää ole kirjakaupassa ja joita yksityisilläkin harvoin nyttemmin tavataan, paitsi uudempia, niinkuin luonnollista on; lisäksi tulee, että muutamat ensinmainituista ovat kaikkein harvinaisimpia, joista maksetaan korkeat hinnat, kun niitä joskus huutokaupoissa tarjotaan». Kirjoitusta taitamaton itsellismies oli siten kerännyt verrattomasti suurimman osan sitä suomalaista kirjallisuutta, mitä hänen aikanansa oli olemassa. Myöskin käsikirjoituksia mainitaan Pohdolla olleen.

Kirjojen ohella Pohto keräsi muutakin vanhanaikaista, mitä vähillä varoillaan saattoi kokoelmaansa hankkia. Hänellä oli myöskin rahakokoelma, »tosin ei suuri eikä huomattavammalta osallaan jaloa metallia, mutta ei myöskään aivan vähäarvoinen», niinkuin Pipping sanoo. Wareliuskin mainitsee, että Pohdolla oli »kaunis myntistö enimmiltäin kuparirahoista». Vanhimmat rahat olivat Eerik Pommerilaisen ja Sten Stuuren ajoilta. Pohdon jälkeen Penttalassa pidetyssä pesäkirjoitusluettelossa mainitaan 27 vanhaa hopearahaa, vaskirahoja eräässä lippaassa sekä lisäksi kahden talarin raha vuodella 1729, painava 3 1/4 naulaa, yhden talarin raha vuodella 1716 sekä kaksi puolen talarin rahaa vuosilla 1720 ja 1725. Suurimman osan rahakokoelmaansa Pohto säilytti Kanajärvessä. Sieltä löytyi »63 isompaa ja pienempää hopearahaa», 2 hopeamitalia, 9 nl vanhoja vaskirahoja, mitaleja sekä palkintorahoja (jelloner), lisäksi pieni rasia sisältävä vanhoja hopea- ja vaskirahoja ynnä 14 kappaletta »kompositionsmedaljer». Osan omistamistaan rahoista lienee Pohto myynyt. Ainakaan niitä kaikkia ei mainita pesäkirjoitusluetteloissa. Juho Juhonpoika Penttalan tiedonannon mukaan jo mainitsemassani kirjeessä Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 oli Pohto omistanut m.m. kahdeksan talarin vaskirahan vuodelta 1662. Sitä lienee talossa jonakin kummana tarkoin katseltu, koskapa Penttala tiesi, että se painoi 28 nl, oli 22 tuumaa pitkä ja 13 tuumaa leveä. Samassa kirjeessä hän mainitsee, että Pohdolla oli, »mikäli täällä voitiin huomata, sievä ja kallisarvoinen kokoelma hopearahoja, useamman kymmenen ruplan arvoinen». Mihin Pohdon rahakokoelma on joutunut, en ole saanut tietooni. Erään tiedonannon mukaan lähetettiin Penttalassa olevat hopearahat Helsinkiin.

Myöskin oli Pohdon perussa kaikenlaista muuta vanhaa tavaraa, talouskapineita y.m., jota hän itse ei tarvinnut ja jonka hän lienee hankkinut ja tallettanut vain asianharrastuksesta. Niinpä tavattiin Penttalassa: vaskihinkki, 2 tinatuoppia, tinapikari (bägare), 6 tinalautasta, 3 kynttilänjalkaa samaa ainetta, pieni tinainen »ruuvipullo», lisäksi sapeli, pajunetti y.m. Kanajärvestä löytyi myöskin tinavati ja 5 tinalautasta. Tällaista vanhaa perua Pohto kokoili m.m. huutokaupoista ostelemalla, mitä vähillä varoillaan saattoi saada irti. Joitakin luetteloita hänen täten hankkimistaan esineistä on säilynyt.

Kun ajattelee Pohdon suurta kirjastoa, hänen rahakokoelmaansa ja muinaisesineitänsä, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, kuinka oli mahdollista niiden hankkiminen ja mistä Pohto sai ne varat, jotka hän keräilytyöhönsä, kirjojen ja muiden esineiden ostoon, tarvitsi. Sillä vaikka otetaankin huomioon, että monet kirjat maksoivat hänelle vähän, hän kun niitä sai kirjansitomistyönsä korvaukseksi ja epäilemättä myöskin vaihtokaupassa myytävistä painotuotteista, joita hän osti tukuttain ja jotka siten eivät hänelle maksaneet paljoa, niin tarvittiin sittenkin kirjaston vuotuiseen kartuttamiseen varoja, jotka Pohdon oloissa elävälle miehelle eivät voineet olla aivan vähäisiä.

Pipping on löytänyt selvityksen tähän Pohdon suuressa säästäväisyydessä ja erinomaisen yksinkertaisissa ja vaatimattomissa elämäntavoissa. »Lapsuudesta tottuneena kieltäytymään paljosta ja kokemaan kovaa», kirjoittaa Pipping, »tuli hän vaikeuksitta toimeen sangen vähällä. Leipäpalanen taskussa riitti hänelle kierrellessään niissä paikoissa, joissa hän toivoi saavansa jotakin tyydytystä palavalle kirjojenhalullensa ja enimmäkseen lienee hän vähäisellä lantilla, jos maksu tuli kysymykseen, saanut sen, mitä ruumis ravinnokseen tarvitsi. Asunto rahvaan kanssa sen asuintuvissa tai yhdessä säätyläisten palvelijain kanssa sekä kaupungeissa milloin jossakin ullakolla tai ulkohuoneessa tai lämmittämättömässä suojassa ei siihen aikaan liene mitään maksanut». Eikä joku hänen käytettäväkseen annettu pieni kamari niissä taloissa, joissa hänellä oli päämajansa, voinut paljon maksaa. »Vaatteet olivat halvinta ainetta, talvisin tuskin vastaten meidän ilmanalamme vaatimuksia, usein hyvin kuluneet ja paikatut. Todistuksena siitä, ettei hänellä ollut alusvaatteita, mitä muuttaa, täytyy minun pitää sitä pesemisen puutetta, mikä enimmäkseen näkyi hänen käyttämistään vaatteista; sillä kädet ja kasvot olivat aina puhtaat eikä hänessä muutenkaan huomannut mitään likaisuutta. Vesi oli hänen päivittäinen juomansa, ja sahtia hän nautti kun sitä hänelle tarjottiin, multa ei milloinkaan maistanut viinaa taikka viiniä. Myöskin kahvista ja teestä hän kieltäytyi, selittäen ettei tahtonut nauttia mitään, vaikkapa kuinkakin vahingotointa, mihin hänen ei sopinut itseänsä totuttaa, kun varojen puutteessa ei voinut sitä itsellensä kustantaa. Myytäviksi ja vaihdettaviksi aijotut kirjansa — samoin kuin nekin, joita hän matkoilla oli saanut, hän kantoi selässään tai kuljetti kelkalla, huolellisesti käärittyään ne useampaan arkkiin kartuusipaperia ja asettaen päällimmäiseksi suojelemaan kosteudelta palasen ruskeata nahkaa. Omaa henkilöänsä varten tarvitsi hän siten sangen vähän.»