Täydennykseksi Pippingin esitykseen Pohdon ulkonaisista varustuksista olkoon mainittu, että hän näyttää pitäneen päällään melkeinpä kaikkine vähät vaatteensa, mitä hänellä oli. Kuoleman hetkenä oli hänellä, niinkuin ruumiinavauspöytäkirjassa mainitaan, kaksi lakkia, päällimmäinen purjekangasta, sen alla toinen puuvillakangasta, sekä kaksinkertaiset alusvaatteet.
Ulkomuodoltaan oli Pohto — mitään muotokuvaa ei ole hänestä olemassa — niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »joksikin kookas, köyryniskainen mies, typerämäisellä katsannolla, joka kuitenkin virkistyi ja selkeni, kun kirjastoista eli muista hänelle mieluisista seikoista tuli puhe». Pipping lausuu myöskin, että hänen kasvonsa, jotka »eivät yleensä ilmaisseet mitään sielunelämää, vaan kernaammin päinvastoin, huomattavasti kirkastuivat», kun tulivat puheeksi asiat, jotka olivat hänen sydäntänsä lähellä.
On väitetty, että Pohto ei yleensä paljon lukenut keräämiänsä kirjoja. Elmgren esimerkiksi lausuu, ettei hän »oikeastaan välittänyt kirjain lukemisesta, vaan pyrki ainoastaan tuntemaan niiden ulkomuodon, painon, paperin, nimilehden j.n.e.» On mielestäni kuitenkin syylä epäillä, onko tämä arvostelu aivan kohdallaan. Pipping kertoo, että kun hän ei tahtonut myöntää jonkun kappaleen samaa kirjaa olevan eri painosta, Pohto erinomaisen muistinsa avulla saattoi hänelle, kokeneelle kirjastomiehelle näyttää sivun ja rivin, jossa kirjat erosivat toisistaan. Tällaisen tuntemuksen saavuttaminen on ymmärtääkseni mahdollinen vain sille, joka on kirjat tarkoin lukenut, vieläpä niitä verrannutkin toisiinsa.
Niinkuin jo mainitsin, lähti Pohto Kanajärvestä Helsinkiin Juhannusaattona 1857. Hän saapui perille Juhannuksen jälkeen ja oleskeli pääkaupungissa pari viikkoa. Täällä, niin kertoo Pipping, heräsi hänessä ajatus lähteä Viipurin lääniin, jonka eteläosassa hän ei vielä ollut käynyt, »vaikka usein oli lausunut toivomuksen saadakseen siellä ja mahdollisesti Inkerinmaallakin jatkaa tutkimuksiansa, varsinkin sellaisten suomalaisten kirjain, jotka luultavasti niillä seuduilla ovat yleisempiä kuin uudessa Suomessa». Matkasuunnitelma ulotettiin sitten Pietariin saakka, ja Pohto varustettiin suosituskirjeillä, joiden toivottiin hänelle avaavan pääsyn keisarilliseen kirjastoonkin. Pohdolla oli itse kenraalikuvernööri Bergin 7 p:nä heinäkuuta antama suosituskirja, jossa hänet oikeutettiin Pietarin ja Itämeren kuvernementeissä kokoamaan vanhoja suomalaisia kirjoja ja käsikirjoituksia.
Näin varustettuna Pohto heinäkuun alkupuolella lähti matkalle, nytkin jalkaisin niinkuin aina. Hän oli jo sivuuttanut Viipurin, kun torstaipäivänä, 30 p:nä heinäkuuta, saapui Viipurin eteläpuolella noin 8 kilometrin päässä olevaan Nuoran kylään, poiketen kello 9 aikaan aamulla Tuomas Tetrin taloon. Pohto ilmoitti nimensä ja sanoi olevansa matkalla Kokkolan tehtaalle sekä paneusi tuvan penkille maata, kun talonväki lähti askareillensa. Taloon oli jo edellisenä iltana saapunut Napuen kylässä Isossakyrössä v. 1823 syntynyt, siihen aikaan renkinä Nuoran kylässä elävä Johan Niilonpoika Rein eli Löfgren niminen mies. Tämä oli talossa yötä ja lähti ennen Pohdon saapumista erääseen pihassa olevaan heinälatoon, asettuen sinne nukkumaan. Mies oli huonomaineinen, yrittänyt sotamieheksi Suomen kaartiin, mutta maineensa vuoksi hylätty; oli oleskellut Hämeenlinnassa ja Saimaan kanavalla sekä sitten renkimiehenä Nuoran kylässä. Herättyään tuli Löfgren noin puolen päivän aikana tupaan, jolloin hän kertoi Pohdon heränneen, pyytäneen ja saaneen juodaksensa sahtia, jota Löfgren oli tuonut jossakin astiassa, sekä asettuneen jälleen maata kääntyen seinään päin. Löfgren kertoo edelleen, että kun hän oli kumartunut ottaakseen lattialla olevan kirveen, Pohto oli sylkäissyt häntä kasvoihin. Siitä suuttui Löfgren ja enempää ajattelematta iski Pohtoa kirveellä päähän, pakeni sitten läheiseen metsään ja pari päivää harhailtuaan joutui kiinni.[10] Hän tunnusti rikoksensa heti. Minkä vuoksi oli taloon tullut, sitä Löfgren ei kihlakunnanoikeudessa voinut selittää. Viipurin hovioikeudessa, jossa häntä myöskin kuulusteltiin, hän selitti tulleensa hakemaan tuvasta saappaita niitä korjatakseen. Kihlakunnanoikeus tuomiisi Löfgrenin 3 p:nä lokakuuta 1857 kuolemaan, minkä tuomion hovioikeus vahvisti päätöksellään seuraavan marraskuun 13 p:ltä. Lopullisen tuomion langetti Senaatin oikeusosasto 4 p. huhtikuuta 1858, muuttaen kuolemanrangaistuksen 40 pariksi raippoja, kirkonrangaistukseksi ja elinkautiseksi pakkotyöksi Siperiassa.[11]
Useissa sanomalehdissä esitetään Pohdon murha kostotyöksi siitä, että hän tuntien Löfgrenin huonomaineiseksi mieheksi olisi paljastanut hänen entisyytensä, lausuen yöpaikkansa emännälle ihmettelynsä siitä, että niin huonoa miestä pidettiin talossa. Tämä juttu tavataan Viborg-lehdessä jo 5 päivänä murhan jälkeen. Oikeuden pöytäkirjoissa siitä ei mitään mainita, mutta ei niissä myöskään mainita, missä Pohto oli yönsä viettänyt. Omituista on, että murhaaja jo edellisenä iltana tuli taloon, osaamatta selittää, mitä varten, poistui aamulla ennen Pohdon tuloa ja ilmaantui jälleen silloin, kun joutui kahdenkesken murhatun kanssa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi hän sopivaa tilaisuutta vaaninut päästäkseen Pohdon kimppuun.
Näin surullisen lopun sai parhaassa miehuuden ijässä, 40 vuoden vanhana, Matti Pohto, joka kerjäläismunkin hartaudella pari vuosikymmentä oli vaeltanut ympäri maata pelastaakseen häviöstä suomalaisen kirjallisuuden kalliita aarteita — työstään ja uhrauksistaan mitään palkkaa pyytämättä ja saamalla. Jäljellä oli nyt tämän liikuttavan uhraavaisuuden kautta kertyneen runsaan saaliin jako niiden laitosten kesken, joille vainaja jalon työnsä hedelmät oli määrännyt.
Pohdon omaisuudesta toimitettiin asianomaiset pesänkirjoitukset. Mukanaan oli hänellä viime matkallaan vanha hylkeennahkainen matkalaukku, kantohihnoilla, »sisältävä kirjoja ja kirjoituksia», säkki, jossa oli »kaikenlaista irtainta omaisuutta», kolme kukkaroa, niissä käypää rahaa 6 ruplaa 66 ja 1/4 kopeekkaa sekä yhdessä kukkarossa 7 vanhaa vaskirahaa. — Ei ollut matkakassa suuri isänmaan rajojen ulkopuolelle pyrkivällä vaeltajalla.
Marraskuun 9 p:nä luetteloitiin ja arvioitiin Kanajärven talossa oleva peru. Saapuvilla oli m.m. ruukinpatruuna Georg Nordensvan yliopiston valtuutettuna. Koko täällä olevan omaisuutensa Pohto oli antanut Kanajärvelle pantiksi tältä saamastansa 80 hopearuplan lainasta. Yliopisto oli sitoutunut suorittamaan tämän velan, jollei maksuksi riittäisi Pohdon muu omaisuus. Tätä sitoumusta vastaan Kanajärvi suostui luovuttamaan kirjat Nordensvanille. Omaisuus arvioitiin yhteensä 72 ruplaksi 50 kopeekaksi, siihen luettuna täällä säilytetty kirjastokin, jolle, käsittäen »vanhoja kirjoja, plakaatteja ja käsikirjoituksia», pantiin hinnaksi 35 ruplaa, sekä rahakokoelma ja muinaisesineet, joista ennen olen maininnut. Myöskin löytyi pesässä »kirjansitomaverstas tarpeineen», arvioitu 3 ruplaksi.
Penttalassa säilytetty omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin vasta 7 päivänä huhtikuuta 1858. Toimituksessa oli läsnä yliopiston sekä Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ynnä Vaasan kimnaasin valtuuttamana tunnettu herännäisyysmies, silloinen pitäjänapulainen Isossakyrössä, Frans Oskar Durchman. Koko omaisuus arvioitiin 32 rupl. 16 kop.; kirjat merkittiin 10 ruplan arvoisiksi. Täälläkin oli Pohdolla »kirjansitomatarpeet», joita kuitenkaan ei katsottu 6 kopeekkaa kalliimmiksi. Durchman lähetti kirjat ja käsikirjoitukset laatikkoihin pakattuina huhtikuussa 1858 Helsinkiin. Samoin lähetti Nordensvan useammissa erissä yliopiston kirjastoon vuosina 1857—58 Kanajärvessä olevat Pohdon kirjat, jotka Kanajärvi sopimuksen mukaan oli luovuttanut. Lähetykset kustansi yliopisto. Lieneekö epäilty, että Kanajärvi, joka itsekin keräsi vanhoja kirjoja, jotakin Pohdolle kuuluvaa salasi. Sen luulon torjuu Nordensvan kirjoittaen Pippingille 11 päivänä heinäkuuta 1858: »Ettei Kanajärvi mitään ole salannut, sen luulen voivani vakuuttaa, varsinkin kun mies on aivan harvinainen persoonallisuus.» Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei Pohdon kirjoja jäänyt Kanajärven kirjastoon, joka nyt on yliopiston suomalaisen seminaarin hallussa. Tässä kokoelmassa lienee useita Pohdon keräämiä kirjoja, m.m. ainakin meidän maassamme ainoa sellainen kappale 1642-vuoden raamattua, jossa, niinkuin Warelius kertoo, Pohdon ruplan hinnasta ostama Kristiina kuningattaren kuva on paikoillaan. Nämä kirjansa Pohto lienee eläessään luovuttanut Kanajärvelle. Kirjaston mukana tulivat Kanajärvestä Helsinkiin myöskin Pohdon kirjansitomiskapineel, jotka ilmoituksen mukaan on tehnyt Kanajärven veli, sepän työtä taitava mies. Ne säilytetään Kansallismuseossa.