Pohto oli jäänyt velkaa, paitsi Kanajärvelle, myöskin Pippingille 15 ruplaa. Pipping näkyy ainakin tiedustelleen Penttalalla, voisiko tämä velan maksaa. Penttala vastaa useinmainitussa kirjeessään 8 p. jouluk. 1858, ettei hän mitenkään ota velkaa suorittaakseen, jollei saa myydä Pohdon irtaimistoa, jota ei enää paljoa olekaan jäljellä, sittenkuin kirjat ja hopearahat oli lähetetty Helsinkiin. Sanoo muuten tahtovansa saada huoneensa tyhjäksi »paljosta arvottomasta rojusta, mikä niissä säilytetään». Miten Pohdon täällä olevan jäämistön sittemmin kävi, en ole saanut tietooni. Jo mainitsemani tinaesineet pesässä olivat vielä rahallisestikin jonkunarvoisia.

Useita vuosia kului ennenkuin Pohdon kirjat saapuivat niihin laitoksiin, joihin niiden testamentin mukaan piti tulla. Kirjasto näkyy kokonaisuudessaan jääneen yliopistoon pitemmäksi aikaa. Tammikuussa 1861 tiedusteli Kuopion tuomiokapituli asiaa Durchmanilta, joka, jo v. 1858 hoidettuaan pesänkirjoituksen, testamentin valvonnan ja muut järjestelytoimet, samana vuonna oli muuttanut Koivulahden kirkkoherraksi. Durchmanin vastaus osottaa, että hän oli jo kauvan luullut olevansa erillään koko jutusta. Hänen painostuksestaan alkoi asia sittemmin kulkea oikeata latuaan. Pipping laati luettelon niistä Pohdon kirjoista, joita yliopiston kirjasto ei tarvinnut, ja joista Kuopion tuomiokapituli ensin oli oikeutettu ottamaan tarvitsemansa kappaleet. Luettelo käsitti joitakin vaille 3,000 painotuotetta, niiden joukossa myöskin nimilehtiä sekä muita kirjan osia. Se lähetettiin tuomiokapitulille 6 päivänä kesäkuuta 1861, mutta vasta toukokuussa 1863 tuomiokapituli pyytää yliopiston rehtoria toimittamaan kirjat Kuopioon. Kuinka paljon Kuopion tuomiokapituli kirjastoonsa Pohdon perua otti, en voi varmuudella sanoa, mutta sangen paljon näistä kirjoista nähtävästi Kuopioon jäi. Tuomiokapitulin välityksellä ovat kirjat joutuneet kimnaasin ja sittemmin lyseon kirjastoon, jossa on Pohdon testamentin kautta saatuja yksin runopukuisia painotuotteita J.M. Saleniuksen julkaiseman luettelon mukaan yli 500. Turun tuomiokapitulin välityksellä entiselle kimnaasille luovutetut Pohdon kirjat omistaa Turun ruotsalaisen lyseon kirjasto. Niitä on yhteensä 1,129 nidosta, jotka kimnaasin kirjastoon on merkitty saapuneen lukuvuonna 1864—65. Vaasan kimnaasi sai myöskin osuutensa Pohdon kirjoista, mutta luettelo niistä on luultavasti hävinnyt. Pohto näkyy jo eläessäänkin lahjoittaneen tälle kirjastolle joukon almanakkoja viime vuosisadan alkupuolelta.

Matti Pohto on saanut leposijansa Ristimäen hautausmaalla Viipurissa. Hänen haudalleen pystytettävää muistokiveä varten alettiin jo heti kuoleman jälkeen ahtaammassa piirissä Helsingissä kerätä varoja.[12] Keräys tapahtui ylioppilasten toimesta. Muistokivi paljasteltiin 24 p:nä elokuuta 1858. Suometar kertoo, että »tähän tilaisuuteen oli paljo väkeä kaupungista ja Viipurin maakylistäki kokoontunut. Juhlallisuuden ulottivat ja lopettivat yliopistolaiset juhlallisilla, isänmaisilla lauluilla, joiden väliin ylioppilas Krohn lämpimästi ja korottavasti puheli tämän vainaan ansioista, jonka ajalliseksi muistoksi kiitollinen isänmaan nuoriso oli tahtonut korottaa muistokiven — — —. Muistokivi kun sitten paljastettiin, nähtiin se olevan summattoman suuren kirjan näköiseksi tehdyn ja sen kannelle hakatun kulta-kirjaimin seuraavat sanat: »Matti Pohto, synt. 1817, kuollut 1857. Suomen yliopistolaisilta». Juhlallisuutta hautakiven paljastamisessa lisäsivät siihen aikaan Viipurissa ylioppilastalon rakentamista varten laulajaisia antavat ylioppilaslaulajat. Ne olivat haudalla läsnä ja päättivät juhlallisuuden laulamalla Maammelaulun suomalaisilla sanoilla.[13]

Matti Pohdon elämäntyön merkitystä kuvaavat hänen aikalaistensa sanat. Oskar Blomstedt lausuu, että palava halunsa kirjoihin oli se, joka teki Pohdon niin kummalliseksi mieheksi, »ettei mointa mainitse historia. Sillä että joku, jolle luonto erittäin runsaalla kädellä on jakanut lahjojansa, omin päinsä, ilman muitten opetuksetta, on kiivennyt tiedon korkeimmille kunnahille, siitä tietävät meille aikakirjat kertoella, vaan että kukaan oppimatoin, kaikelle tiedollisuudelle outo äkkinäinen, niin olisi mieltynyt kirjoihin, että hän Pohdon lavoin olisi tehnyt niitten kokoamisen enemmän kuin tiedon ammentamisen niistä elämänsä päätarkoitukseksi, se oli näihin asti kumma kuulumatoin. Näyttääpä ikäänkuin erinomaisesta sallimuksesta tämä mies olisi ilmaantunut meille keräämään ja ikihäviöstä säilyttämään kansallisuudellemme kalliita muistomerkkejä esivanhempaimme hengellisestä elannosta; sillä toden-totta tarvittiinki Pohdon kiivas kiihkoisuus maamme kaukaisemmista ja kaiheimmista sopeista esiin etsimään kirjapainomme muinoisia tuotteita, joita isosta osasta ei enää löytynyt enempää yhteisissä kuin erityisissäkään kirjastoissa». Ja Sven Gabriel Elmgren, joka saatuansa tiedon Pohdon kuolemasta, on piirtänyt päiväkirjaansa 9 päivänä elokuuta 1857 muistosanat hänestä ja hänen elämäntyöstänsä, kirjoittaa m.m.: »Matti Pohto, tuo erinomaisen uuttera suomalaisien painotuotteiden kerääjä, on murhattu lähellä Viipuria. Hän oli aivan harvinainen mies, samainen Pohto. Alkuaan torppari ja jo pitkiä aikoja sitten toimien kirjojen kaupustelijana, vaelsi hän lakkaamatta kautta koko Suomen, myi elääkseen viisuja ja pieniä kirjasia, mutta varsinaisena työnään etsi vanhoja suomalaisia kirjoja kaikista mahdollisista säilyistä. Siten olikin hän saattanut päivän valoon uskomattoman paljon harvinaisia painotuotteita kaikkein vanhimmista ajoista alkaen, koonnut niitä itse suuren määrän, jotka hän myöskin sitoi, ja lahjoittanut yliopiston kirjastoon, Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle ja useille yksityisille erittäin kallisarvoisia harvinaisuuksia. Pohdon ahkeroimisella on suureksi osaksi tullut korvatuksi se vahinko, minkä Turun palo suomalaisiin kirjoihin nähden aiheutti, siinä kun Porthanin rikas Fennica-kokoelma hävisi.»

Samaan arvosteluun on meidän aikamme yhtynyt. Henkilö, jonka elämäntyöstä näin voidaan sanoa, on yksi isänmaan sivistyshistorian huomattavia merkkimiehiä.

Viiteselitykset:

[1] Tässä esitetty Pohdon elämäkerta on pääasiassa sama, minkä tekijä piti esitelmänä Suomen Historiallisen Seuran vuosipäivänä, 9 p:nä marraskuuta 1921.

Aikaisemmista Pohdon elämän kuvauksista ansaitsevat ennen muita mainitsemista se lämmin tunnustus ja ne tiedot, jotka Fr. Wilh. Pipping »suomeksi präntättyjen kirjain» luettelonsa esipuheessa on tästä ansiokkaimmasta apumiehestään antanut. Näiden tietojen ohella ovat mainittavat nimimerkillä A.W. (Antero Warelius) varustettu kirjoitus Suomettaressa 14 p:ltä huhtik. 1848 sekä O.B:n (Oskar Blomstedtin) kuvaus samassa lehdessä 23 peitä lokak. 1857 (lisälehti). Myöhempinä aikoina ovat Pohtoa ja hänen työtänsä käsitelleet laajemmissa esityksissä m.m. E.N. Setälä, Matti Pohto. Satavuotismuisto (Suomen Kuvalehti 1917), Georg Schauman (Hufvudstadsbladet, 7 p:nä maalisk. 1917), Samuli Paulaharju, Muistelmia Matti Pohdosta (Kaiku, 3 p:nä marrask. 1921).

[2] Ylistaron kirkonkirjat; Samuli Paulaharju, Muistelmia Matti Pohdosta 1921.

[3] Pohto näkyy yrittäneen tehdä luetteloa sitomistansa kirjoista. Pieni vihkonen, johon hän on merkinnyt parikymmentä nidettä yhteen sidottuja pieniä kirjasia, on yliopiston kirjastossa. Luetteloiminen on jäänyt alkuunsa. Myöskin on hän irtonaiselle paperipalaselle piirtänyt Agricolan teosten nimet. Muita hänen kynänsä tuotteita en ole tavannut, lukuunottamatta vähäisiä merkinnöitä hänen kirjastoansa koskevissa luetteloissa.