HEIKKI (Lukee.)
"Ja siitäkin kuin vielä rankilla on se voima, että se kuparin kirkkaaksi tekee, vaikka se kuinka ruosteinen olisi. — Mitä sitte itse paloviina tekee ihmisen sisällyxille, jotka ei ole kuparista." — (Katsoo Jussiin. Puhuu.) En minä viitsi sulle lukea. Et sinä kumminkaan kuuntele. Katselet vaan tuota haukkaa.
JUSSI (Nousee ylös. Katsoo edelleen ylöspäin.) Se lentää korkeammalle ja yhä korkeammalle. Itse se ehkä ei tahtoisikaan niin korkealle, mutta luonto vie väkisinkin ja siivet kantavat. Tuolla ei haukanpoika enää tunnusta mitään tahtoa omansa yläpuolella, vaan katselee korkeudestansa ylpeänä meitä maassa matelevia. — Mutta jos siivet väsyvät, niin joutuu se tuohon.
(Viittaa tallin oven päälle.)
HEIKKI (Nousee.) Mikä sua vaivaa?
JUSSI. Ei mikään. Lue sinä vaan.
HEIKKI. En minä viitsi, kun et sinä kuuntele (Ottaa paperin taskustaan.) Mutta täällä on tämä paperi, johon saavat kirjoittaa nimensä ne, jotka raittiutehen suostuvat. Täällä ei olekaan vielä kuin sun nimesi. Mutta minä kirjoitan myös.
JUSSI. Älä kirjoita! — Taikka —. Kirjoita vaan, mutta anna minä leikkaan oman nimeni pois.
HEIKKI. Kuinka? Minkätähden?
JUSSI. Mua painaa se, että olen antanut lupaukseni. Minä en juo, enkä halua juoda. Mutta sen jälkehen, kuin tuohon kirjoitin, tuntuu siltä, että mun tahtoni ei enää merkitse mitään. Minä olen antanut lupaukseni jollekin tuntemattomalle, jossakin kaukana. Mun tahtoni on siellä panttina. Se tuntematon määrää, mitä mun on tehtävä ja tekemättä jätettävä. Minä olen kahleissa. — Anna tänne se paperi.