Entäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?
Se kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella, toivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan tarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan unohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet vierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt se hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin kirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset vaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen maailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.
Tällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas murhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka surullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta, josta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä, kyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita silmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on lupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?
Ystäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa aika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi, kuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse lapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku sydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti? Hän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin silmät.
Tämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika, jolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä. Silloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat kohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat: »Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa meidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!
Tällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden. Meillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja väkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta, että nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun sydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä, — hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista tietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat lumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka Jumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.
ÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!
2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.
Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin teeskentelemättömyys.
Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.