Kaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren, jolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja puhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt verhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan tarkoituksia ja kunniaa.
Silloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty pois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko maasta.
Silloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän
Jumalamme, jota me odotimme!»
Tällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.
Nyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu taisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa. Jumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut suuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.
Se, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama toivo, — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme kiinnittää katseemme toivon tähteen.
Tiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat tähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa kirkkaana nykyisenä raskaana aikana.
Toivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja elämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.
Me työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen toive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.
Ihmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat toiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran kostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon kuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen rauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden sovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme, jota me odotimme!»