Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.
Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden toteutumisessa näemme oman Eedenimme.
Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.
Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät, joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet; ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut, on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena puristanut, on iäksi kylmennyt.
Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen, pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.
On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan apua se ei käy.
Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.
Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.
Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: Per crucem ad lucem s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme Jumalan avulla.