2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.
Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta, kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.
Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.
Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon, joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille retkilleen.
Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä. Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.
Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.
Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi painunut naisen mieleen.
Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.
Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.