Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän evankeliumi kertoo.
Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?
Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!
Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.
Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.
Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.
Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt. Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta? Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.
Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina. Hän on niin täydellisesti ehyt, niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.
Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.
Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.