Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät onnea, toiset syvintä surua.
Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta. Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.
Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella. Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti, Neitsyt Maria.
Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu, luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»
Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?
Äidin onnea, äidin levottomuutta.
Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin, hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.
Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä, — mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen äidinsydämensä kärsi.
Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi, melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla. Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä, mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja kirjanoppineet?
He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa. Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini? Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini!»