Risti ei ole tullut vielä voimaksi yhteisymmärrykseen ja veljelliseen rakkauteen. Siinä on syy.
Mutta — ilahduttavia merkkejä rupeaa jo näkymään. Itse taistelutantereillekin tunkeutuu risti, sovintokuoleman ja jumalallisen rakkauden merkki.
Luin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta. Siellä makaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain juoksuhaudoissaan ja kuoleman enkeli kulkee rintamain välillä, niittäen saalistaan. Mutta — tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli ankarasti taisteltu. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin seuraavanakin päivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän riehui taistelu mitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä vähitellen lakkasi. Ihmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, — kunnes yhden ja toisen sotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi ajatus: nythän on jouluaatto! Jo kipuaa saksalainen sotilas juoksuhaudan reunan yli, kädessään pieni kuusi, jossa lepattaa muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään venäläisten linjoja kohti. Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö laukausta kuulu. Ei kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui, on aivan äänetön. Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle. Hänen takanaan virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten juoksuhaudasta ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja kyyneleisiä kasvoja. On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt ei taistella, nyt annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa ja ihmisten kesken mielisuosio.
Ihmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin näkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja Vapahtajan siinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään kääriytyvän maan: »… vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat Jumalan lapset.» Sellaista saa risti aikaan.
Risti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman kansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa. Amen.
ÄITI.
Marian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.
I.
Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.
Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin, täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä, vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.