VANHA MUISTOLAHJA.
Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.
Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.
Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat, kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»
Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.» Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen, sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa tämän maan päällä.
Sillä se on ihme, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki muuttuu ja häviää.
Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut. Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon. »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni…» Nuo sanat lausuttiin jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.
Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet omaa elämääsi… lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.
Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit, alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet — puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu, kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että kielikin on muuttanut muotoaan.
Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana. Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten alainen.