Voidaanko ottaa juuri vaatimattomampaa esimerkkiä. Varpunen… kuka meistä ei tuntisi sääliä, nähdessään varpusen talvipakkasessa höyheniään pöyhöttelevän. Kuinka se voi tulla toimeen, kun meitä, joilla on paksut turkit, vilu puistattaa? Mistä se saa elatuksensa, kun kaikki on jäässä?
Jumala pitää siitä murheen.
Varpunen saarnaa siis meille uskosta. Katsopas minua… täällä minä vain istun ja tirskutan. Kylmä on… mutta hyvin sentään tulen toimeen. Ja sinä … ihminen, epäilet. Ettekö te sentään ole suurempiarvoiset kuin me?
III.
Voimme siis olla vain kahdessa eri suhteessa Vapahtajaan. Joko tunnustamme hänet tai kiellämme.
Meidän ei suinkaan tarvitse olla julkisia jumalankieltäjiä. Voimme olla
kirkon uskollisia poikia ja tyttäriä ja kuitenkin kuulua kieltäjiin.
Taikka — voimme olla jumalankieltäjiä ja kuitenkin kuulua tunnustajiin.
Se on sydän, sisällinen ihminen, joka tässä ratkaisee.
Vaikka suun tunnustus onkin tärkeä, on elämä vielä tärkeämpi. »Sydämen uskolla me autuaiksi tulemme.» Ja tätä sydämen uskoa voi olla sellaisellakin, joka näyttää olevan Kristuksen julkinen vihollinen.
Minulla on eräs ystävä, joka väittää olevansa kirkon vihamies. Hän ei ole vuosikymmeniin avannut yhdenkään temppelin ovea eikä sano avaavansa. Hänen mieliharrastuksensa on kielteisen kirjallisuuden lukeminen ja hyvin mielellään hän juttelee näistä asioista.
Mutta — hänen elämänsä on hänen oppinsa täydellinen vastakohta. Harvoin olen tavannut siinä määrin epäitsekästä ihmistä, kuin on tämä ystäväni. Häneen jos kehenkään voi luottaa. Hän on harvinaisen auttavainen ja helläsydäminen; hän antaisi viimeisen leipäpalansa tarvitsevalle.
Kumpaan ryhmään hänet asettaisin: Vapahtajan ystävienkö vai vihollisten joukkoon?