Jonatan Stark oli tullut kotiin, sytyttänyt lampun ja istahtanut väsähtäneenä kansliapöytänsä ääreen. Hän ei ollut ajatellut mitään. Olihan vain tylsästi tuijottanut mustaan ikkunaruutuun tahi kansliakaapin tummaan oveen. Korkeintaan hän oli miettinyt, kuinka kauan kaappi tulisi seisomaan tuossa ovisuuseinämällä. Luultavasti satoja vuosia. Kukaan ei rupeaisi sitä siirtämään, puhumattakaan siitä, että kukaan rupeaisi lukemaan läpi sen kaikkia asiakirjoja, kuten Hubertus Malmström. Se olisi ollutkin kunnioitettava voimannäyte.
Julia-rouva oli tullut huoneeseen ja pysähtynyt kynnykselle. Papparukalla oli taas synkät hetkensä. "Haluaako pappa, että mamma istuu täällä?" Jonatan Stark ei ollut sitä oikein tiennyt, vaan oli katsahtanut vaimoonsa kuin neuvoa kysyen. Julia-rouva oli istahtanut hetkisen, noussut sitten huokaisten ja pyytänyt miestään illalliselle.
Mutta seuraavana päivänä, kun hän oli kaivellut taskujaan, oli niistä löytynyt merkillisiä kapineita: — puoli tusinaa berdankiväärin patruunia, nahkaremelistä leikattu pyssynrassi, karhulankarulla, silkkinen ongensiima, lakkatanko ja kappale vahaa. Tai jotakin muuta samantapaista. Jonatan Starkin kasvot olivat kirkastuneet. Se hyväsydäminen Horsta! He olivat edellisenä iltana istuneet Horstan pöytälaatikon ääressä onnellisina kuin koulupojat ja tarkastelleet laatikon sisältöä. Horsta-veli oli näytellyt omaisuuttaan. Siinä oli ollut nallinkiskojia, lataajia, onkirullia ja jos jonkinlaisia tapseja ja leikareita. Viimeksimainitut olivat johdattaneet mieleen kesän, jolloin toverukset istuivat Huomenjärvellä vetämässä suunnattomia ahvenia. Jonatan Stark oli melkein kuullut, miten ne molskivat. Se tulisi olemaan hauskaa. Niin, niin. Mutta — oliko veljellä berdanpatruunoita? Eikö? No tässä oli. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta mitä hän niillä, kun ei hänellä ollut kivääriäkään? No kas… kiväärin voisi kyllä jälkeenpäin saada. Patruunoista oli alituinen puute. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa.
Olikos veljellä karhulankaa? Eikö? Sitä ei nykyään saanut Lainion kaupoista. Hän, Horsta, oli tilannut "alhaalta". Sitähän tarvittiin alituiseen. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta hänpä, Jonatan Stark, maksaisi. Ole nyt…! Horsta oli huitaissut kädellään ja nauranut.
Sellainen oli Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja antelias. Riisui vaikka takin päältään, jos vain toinen kehtasi pyytää. Mutta hänpä olikin Hubertus Malmströmiä lukuunottamatta ainoa, joka jossakin määrin oli pitänyt päänsä pinnalla. Muut olivat jo aikoja painuneet. Lääkäri ja tuomari eivät enää taistelleet. He olivat hellittäneet otteensa.
Ensinmainittu, lahjakas, etevä mies, oli nuorena sortunut Lappiin, pää aatteita täynnä. Hän oli suunnitellut kokonaista vallankumousta. Uuden ajan piti koittaa Lapin kova-osaisille seuduille. Uusi, ajanmukainen sairaala oli ollut yksi hänen suunnitelmiaan. Mutta pääkaupungissa ei oltu ymmärretty hänen aatteitaan. Mitä tekisi Lainio sairaalalla? Puolisen tuhatta ihmistä kaukana tunturin kolossa — ja sairaala! Se olisi ollut samaa kuin heittää valtion varoja kaivoon. Ei, apteekki sai riittää. Sekin tuotti vain tappiota.
Pääkaupungin herrat olivat nauraneet lääkärin suunnitelmille. Ne eivät heidän mielestään yhtään pohjautuneet paikallisiin oloihin. Tuulentupia alusta loppuun. Lääkäri kyllästyi. Alituinen ylempää tullut ymmärtämyksen puute lamautti hänen tarmonsa. Hän rupesi oleilemaan ja se oli aina näyttäytynyt Lapissa sangen vaaralliseksi. Pimeät talvet, jolloin aurinkoa ei nähty puoleentoista kuukauteen, rupesivat painostamaan häntä. Hän ei ollut urheilija eikä pyssymies. Hän oli päinvastoin mitä yksipuolisin kirjatoukka. Mutta kirjatkin rupesivat tympäisemään.
Silloin lääkäri oli ruvennut katselemaan ympärilleen ja hymyilemään pahaenteisesti: hän oli päättänyt turvautua morfiiniin. Nyt hän nautti sitä jok'ikinen päivä. Morfiinihumalassa hän nyt esitelmöi Jobin kirjasta ja Keopsin pyramiidista sekä esitteli hallitukselle mitä suurisuuntaisimpia alotteita Lapin hyväksi. Lainioon piti saada lentokone. Muulla kulkupeliä ei enää päästy. Mutta lentokoneella olisi päässyt niin pappi kuin lääkärikin. Ei muuta kuin antoi hurista vain, yli tuntureiden, yli lumiaapojen. — Taikka: — Lapin piti pyrkiä irti koko muusta Suomesta, itsenäiseksi, omaksi kuningaskunnaksi. Tanskassa kuului olevan joutilaita prinssejä, jotka kuuleman mukaan tulivat kovin kalliiksi pienelle maalle. Ei muuta kuin yksi sellainen Lappiin. Jonatan Stark saisi kruunata hänet poronsarvista tehdyllä kruunulla Lainion turvekattoisessa kirkossa ja lukkari Poikkijärvi veisaisi "Te Deum'in". Peijakas! Sota piti julistaa Suomea, Lanta-Suomea vastaan ja Horsta valita Lapin armeijan ylipäälliköksi. Se poika ei peljännyt tungosta!
Sellaisissa unelmissa eleli Lainion lääkäri ja hän oli mennyttä miestä. Hän pakkasi jokaiseen illanviettoon ja aina hänellä oli joku uusi keksintö. Komein itsemurha! Hei, tiesivätkö veljet, missä saattaisi suorittaa komeimman itsemurhan? Keilatunturin laella, kasvot kohti itää, vähää ennen auringonnousua. Se olisi jotakin! Kiivetä kivelle ja laittaa silmukka valmiiksi tyynesti… tyynesti… hätäilemättä… juuri samanlaisella tyyneydellä, millä Jonatan Stark valmistausi sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen. Sittenkuin aurinko olisi kohonnut tunturien takaa, viimeinen katse pienoiseen kylään, lentosuukkonen avaruuteen ja naru kaulaan… vapisemattomin käsin, sulavin liikkein… juuri samankaltaisin, kuin millä kavaljeeri taivutti pitsikauluksen naisensa päällystakin alle. Ja sitten: — hyppäys ilmaan ja — slut! Se olisi ollut gentlemannin kuolema, eikö totta?
Sellainen oli Lainion lääkäri, oppinut mies, suuri teoreetikko, mutta auttamattomasti pilalle mennyt. Eikä tuomari ollut juuri kummempi, vaikk'ei ollutkaan morfinisti.