Tämän oli Lappi taas musertanut paljolla työllä. Vuosikymmeniä hän ei ollut muuta tehnyt kuin istunut pöytäkirjainsa ääressä niitä korjaillen aamusta iltaan. Hän ei koskaan saanut niistä mieleisiään. Ne kummittelivat hänen mielessään alituiseen eikä hän puhunut juuri mistään muusta. Hän pelkäsi hovioikeutta pahemmin kuin kuolemaa. Sieltä palauttivat hänen päätöksiään kihlakuntaan alituiseen eikä hän lopulta tiennyt, miten olisi tehnyt seisovan päätöksen. Aina puuttui joku asia, vaikka hän oli koettanut olla mahdollisimman huolellinen. Niinkuin hänen pöytäkirjoistaan kyllä näkyi. Niissä oli jokainen sanan loppuun vedetty sakara melkein millimetrilleen yhtä pitkä. Ja hän kun ei luottanut edes puhtaaksikirjoittajiin! — Ei, hän ei enää käsittänyt, missä vika oli, ja hän toivoi hartaasti pääsevänsä Lapista pois pienempään tuomiokuntaan.
Sellaiseksi muovasi Lappi virkamiehensä. Toisten elämän se täytti touhulla ja työllä, toisia se taas kidutti alituisessa toimettomuudessa, jolloin asianomainen hyvin jouti omaa itseään tarkkailemaan, nypläämään sielunsa sairaita liikkeitä. Sellaiseksi oli muodostunut hänkin, Jonatan Stark. Jokaisen merkitsi Lappi tavalla tahi toisella omaan inventarioonsa kuuluvaksi.
Niinkuin esimerkiksi Malmströmin.
Tämä oli kuuleman mukaan aikoinaan esiintynyt sangen hienosti puettuna, oikein gentlemannin tavoin. Niin oli kulkenut kauluksissa ja kalvostimissa arkipäivinäkin. Nyt ei Jonatan Stark viimeisten kymmenen vuoden kuluessa muistanut nähneensä häntä kuin kerran herraspuvussa. Se oli ollut Horstan lapsen ristiäisissä. Vanha Malmström vältti sellaisia tilaisuuksia, missä olisi vaadittu juhlapukua. Hän pysyi mieluummin poissa. Hänestä oli kovin vaikeaa istua pitkässä takissa. Kädet eivät joutaneet muuhun kuin korttien varjelemiseen. Ei, sarkatakki oli parempi. Se sopeutui hyvin lakinkin kanssa, jossa oli suuri, karvaton laikka. Vanha Malmström saattoi toisinaan innostua kertomaan, kuinka tehtaatkin pettivät. Hänen talvilakkinsa oli siitä erinomaisena todistuksena. Ajatelkaapas: puuhkan syrjään oli istutettu irtonainen karvatupsu, millä lie… liimalla tai liisterillä siihen juotettu kiinni. Ensimmäisellä räntäsateella se oli luonnollisesti irtaantunut ja siitä oli "kapi" saanut alkunsa. Nyt oli karvaton paikka jo kahden kruunun kokoinen ja ihan pyöreä, juuri kuin vaakuna taikka viraston sinetti. Hahhahhaa!
Vanha Malmström oli siis suhtautunut sangen murheettomasti pitkän Lapissa oloaikansa lahjomattomaan todistajaan. Sitä ei Jonatan Stark ollut saattanut tehdä. Hänelläkin oli omat merkkinsä, jotka kertoivat pitkistä, tuskallisista vuosista: kaksi syvää uraa lattiassa kansliapöydän alla. Ne olivat hänen jalkansa lattiaan uurtaneet yhdeksäntoista vuoden aikana. Oi noita tahdottomia liikkeitä! Ne olivat viimeisten kymmenen vuoden aikana sisältäneet vastaamattoman, epätoivoisen kysymyksen:
Milloin, milloin?
II.
Kaksi ensimmäistä vuotta oli kulunut nopeasti, melkein kuin huomaamatta. Lapin suurenmoinen luonto tuntureineen, kirkasvetisine jokineen ja järvineen, rannattomine, penikulmaisine aapoineen ja pohjattomille pounujänkineen oli ollut uusi maailma, johon etelästä muuttanut nuori ja herkkä Jonatan Stark oli astunut ihmetellen kuin sadun maalaispoika kuninkaan linnaan. Valtava talvi, joka kokonaisena, eheänä kuin taivaan lahja, oli tullut tämän pohjoisen seudun osaksi, vangitsi mielen ehdottomasti, samoinkuin valoisa, hiukan surunvoittoinen kesäkin. Tämän luonnon keskellä liikkui umpimielinen kansa kuin elämän ikuista arvoitusta miettien. Se oli kansa, joka vaelteli näillä mailla samankaltaisissa mietteissä kuin vangitut israelilaiset Baabelissa kerran. Heidän elämänsä ainoana toiveena oli kerran päästä "kirkkaaseen ilmaan". Sellaisina he tekivät ensi näkemältä hiukan kömpelön, haaveellisen vaikutuksen. Jonatan Starkin mielenkiintoa he eivät aluksi olleet herättäneet. Mutta — kun hän oli päässyt syventymään heidän sieluunsa, missä vanhat tarinat ja taikausko elelivät rinnan kristinopin alkuperäisten käsitysten kanssa, hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli löytänyt kultakaivoksen.
Niin — ne vanhat tarinat. Ne oli heitetty huiskin haiskin ja ajelehtivat ihmisten jaloissa kuin lastunhelpeet pitkin pirtin lattiaa. Ne olivat niin jokapäiväistä tavaraa, ettei niihin sen suurempaa huomiota kiinnitetty. Vasta kun joku vieras rupesi niitä tarkkaamaan, hän teki sen havainnon, että ne kuuluivat oleellisesti tämän umpimielisen kansan elämään.
Jonatan Stark oli hymyillyt itsekseen. Hän oli löytänyt vanhan taikauskon elinvoimaisena ja väkevänä. Häntä oli huvittanut panna merkille, kuinka lapsellisesti kansa siihen luotti, ja häntä oli naurattanut muistellessaan, mitä seurakuntavuosikertomukset tässä kohden sisälsivät. Niiden mukaan ei taikauskoa enää Lapissa tavattu. Tervaristit navetoiden ovissa todistivat kuitenkin toista. Niitä ilmestyi sinne joka kesä lehmien uloslasku-aikaan. Revontulten loimutessa oli vaarallista hiihtää. Kas, sauvojen "kiernaseminen" pakkaskelillä saattoi ärsyttää taivaan valkeat ylimielisen kulkijan kimppuun. Varovaisinta oli siis hiihtää sauvat kainalossa.