Jonatan Stark oli elänyt kuin satumaassa, kuin lumotussa linnassa. Hänen papilliset vaistonsa olivat nukkuneet hurskaan unta. Niitä ei ollut yhtään ärsyttänyt taikauskon voima. Ne olivat suhtautuneet tyynesti vanhoihin "lukuihin" kuten toisiinsa saman talon kissa ja koira. Vanhat tarinat tietäjistä ja "myrrysäijistä" olivat hiljaisen rukin hyrinän tavoin tuudittaneet Jonatan Starkin papilliset vaistot syvään, rauhalliseen uneen.
Hän ei siis noussut saarnaamaan "pimeyttä" vastaan. Ei, hän oli asettanut entistä mukavampaan asentoon ja kuunnellut, kuunnellut henkeään pidättäen. Hän oli rakastunut tuohon vanhain tärinäin maailmaan niin, että oli uhrannut virkansa, vaikutusvaltansa ja uskonsa. Toisin sanoen: — hän oli antanut ihmisten saada sellaisen käsityksen, ettei hän ollut "uskomassa" niinkuin entinen pappi. Se kun hän vain muuten oli sattunut "kirkkopapiksi" lukemaan.
Ihmiset olivatkin kummastelleet aluksi. Mikä se sellainen pappi oli, joka ei kristillisyydestä puhunut? Kuunteli vain vanhoja loruja makaillen pirtin penkillä kuin mikäkin etelän jätkä piippunysä suupielessä. Ei entinen pappi ollut sillä tavoin käyttäytynyt. Ei, hän oli mennyt seurojen jälkeen kamariin ja istahtanut soututuoliin keinumaan asettaen kädet ristiin vatsansa päälle. Niin hän oli keinuskellut odotellen, tulisiko joku kristillisyydestä puhelemaan. Ja tulihan se aina joku vanha vaimo tai eläkevaari. Mutta tämä, Tarkka, lojui pirtissä kaiket illat ja kuunteli ruotiukon juttuja. — Ja kaikkea se kyselikin! Niinkuin sitäkin, minkävuoksi veneen kaaripuihin ja reunalistaan aina piirrettiin kolme viirua vierekkäin. No ka, kun se oli niin "somaton" ilman niitä, rikkoviivoja. Eihän rikkomatonta venettä kukaan edes ostanutkaan.
Ei, ei se ollut sen vuoksi. Jonatan Stark oli maannut totisena ja tuijottanut kattoon. Joku muu syy siihen täytyi olla.
Emäntä väki pyörähteli suu naurunmujeessa. Joku piikatytöistä tirskahti ja juoksi lopulta navettaan nauramaan. Miehet iskivät toisilleen silmää…
Mutta papin vakavuus oli saanut voiton. Se oli saattanut koko pirttiväen oudon hämmingin valtaan. Kunnes ruotivaari lopuksi oli laukaissut lumouksen:
No ka, kun rikkomaton vene tuotti onnettomuutta. Ei sellaisella kukaan vesille lähtenyt. Hukutti itsensä jo ensimmäisessä koskessa. Se oli nähty useamman kuin yhden kerran.
Ruotivaari oli katsellut pirtti väkeä kuin uhmaten: "Ei teistä yksikään uskalla totuutta sanoa!"
Jo menivät vakaviksi miehetkin ja naisten nauru tyrehtyi. Niin… kyllä vaari oikeassa oli. Vene piti "rikkoa" niinkuin rekikin. Silloin ne vasta taipuivat ihmisen palvelukseen eivätkä juonitelleet.
Pappi puhalteli mietteissään savuja ilmaan. Hän oli merkillisen totinen, melkein totisempi kuin rippiä jakaessaan. Nyt hän vasta oikein papilta näytti, jollei vain olisi maannut seljällään tuossa pirtin penkillä.