Pirtin väki tarkasteli häntä salavihkaa ja pudisteli päätä. Ei, tämä ei ollut oikea pappi. Niin huonoissa vaatteissakin kulki. Mistä maailmasta lie hankkinut nuo nahkahousunsakin? Ihan se makasi siinä kuin Sapalakki lovessa.
Pirtissä vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. Henget liikkuvat siellä. Lapset kyyköttävät suurin silmin takan loukossa. Heitä pelottaa.
Mutta yhä makaa pappi seljällään pirtin penkillä. Hänen kasvoillaan lepää haaveksiva ilme. Hän vaeltaa hengessä himottuja maita. Lappi, vanha, salaperäinen Lappi, on avannut hänelle ovensa. Haltijat seisovat lakki kourassa taikalinnan portilla. He lausuvat yhteen ääneen: "Astu sisään, Jonatan Stark, sinä kapan ja kauluksen kantaja!" "Sinä osaat syödä meidän ruokaamme siitä kuolematta."
Ja Jonatan Stark astuu sisään. Hänet istutetaan parhaaseen pöytään. Hän on kuin Iisak, joka syö himoruokaansa. Mutta häntä ei petetä. Hän syö avosilmin. Täällä ei sovi erehtyä laulamaan: "Herra olkoon teidän kanssanne!" Se olisi sama kuin lyhyt loppu koko juhlallisuudesta. Ei, täällä oli yhdyttävä tonttujen lauluun:
"Kulki muinoin matkojaan Sapalakki noita. Tarvinnut ei toisinaan ajoahkioita. Rovaniemeen kyydin toi tuuli myrskysäässä. Tuokio — niin murkinoi jo Inarjärven päässä."
Kuinka kauan olisi Jonatan Stark mahtanut kulkeakaan Sapalakin parissa, jollei emäntä olisi tarjonnut kahvia.
— Nukkuiko se pappi jo siihen?
Jonatan Stark nousee. Ei hän ole nukkunut. Hän oli taas antautunut mielikuviensa matkaan. Nyt ne johtavat hänet ulos taikalinnasta ja vanhin haltijoista ripustaa portilla papinkauhtanan jälleen hänen hartioilleen.
Jonatan Stark juo kahvia eikä huomaa, että hänen kauhtanaansa on tullut vika tämän ensimmäisen osanoton jälkeen Lapin tonttujen kesteihin. Vasta vuosia jälkeenpäin se selviää hänelle. Hänen kauhtanassaan on kolme laskosta molemmissa rintapielissä. Se on vanhaa mallia eikä hän ole siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta seurakuntalaiset näkevät laskokset uudessa valossa. Ne eivät enää merkitse pyhää kolminaisuutta, vaan aivan toista. Pappi oli kysellyt "rikotuista" veneistä. Nyt oli paholainen "rikkonut" hänen kauhtanansa.
Kuka ymmärtää erämaan lasten sielunelämän, tuon kansan, joka toisinaan esiintyy avomielisenä kuin lapsi, toisinaan juroutuu umpimielisyyteensä ihan käsittämättömällä tavalla? Jonatan Stark ei näiden kahden vuoden kuluttua saanut enää nähdä luonnonlasta, joka takkatulen ääressä vanhoja "muistelee". Se puoli maailmaa sulkeutui hänelle tyyten. Kukaan ei enää ruvennut kertomaan hänelle mitään. Vain joskus, aniharvoin, hänen onnistui houkutella joku talon nuoremmasta väestä "muistelemaan". Mutta se, mitä hän kuuli, kerrottiin ylimielisesti, naurun ja kokkapuheiden säestämänä. Siitä oli kadonnut entinen naivi hartaus.