Apteekkari oli laittanut totivehkeet valmiiksi ja sitten oli sekoitettu. Vanha Malmström oli katsahtanut pappiin kummissaan.
— Onko velikin ruvennut…?
— En. Aion nyt vasta ruveta.
Mitäpä siinä. Vanha Malmström oli sen "suunnilleen" ymmärtänyt… suunnilleen, suunnilleen. Saihan nyt pappikin hiukan… kuinka nyt sanoisi… maistaa, — varsinkin näin kaukana napapiirin pohjoispuolella.
Ei Jonatan Stark ollut isosti aikonutkaan. Sen verran vain, että pilvenreunat rupeaisivat hiukan punertamaan.
Niinpä niin… niinpä niin… Se oli… kuinka nyt sanoisi… runollisesti sanottu. Veli Jonatanilla oli hiukan niitäkin lahjoja.
Vanha Malmström oli kumarrellut syvään lasi kädessä.
— Jos me nyt sitten… terve!
Hubertus Malmström oli muistanut muutaman Jonatan Starkin joulusaarnan. Se oli ollut kerrassaan mainio, se Betlehemin pimeys ja sitten se suuri valkeus. Todellakin… veli Jonatan oli sattuvasti verrannut Vapahtajaa ritariin prinsessa Ruususen sadussa. Se oli ollut mainio kuvaus! Terve!
Niin siinä oli sitten istuttu tupakoiden ja tarinoiden. Vanha Malmström oli vilkastunut. Hän oli ruvennut kertomaan viimeisestä leimausmatkastaan. Uskoivatko veljet, se oli ollut vaikea matka vanhalle miehelle? Reumatismi… reumatismi ja sellainen saakelinmoinen pakkanen… (Veli Jonatan soisi anteeksi, että hän, vanha Jeegis, kirosi… hän koettaisi muistaa…). Mutta hän, Malmström, oli jo eläkkeensä saanut: reumatismin, jonka jokainen Lapin virkamies vuosien lopulla sai… juuri varmaan… juuri varmaan. Eikä sitä tarvinnut senaatilta hakea.