Sturm und Drang — myrsky- ja kiihkokausi. Sellaisenkin ajanjakson hän on Lainiossa elänyt.
Paljon ennättää tapahtua yhdeksässätoista vuodessa, — varsinkin kun kulunutta aikaa jälkeenpäin rupeaa muistelemaan. Siihen mahtuvat ne toti-illatkin, jotka Jonatan Stark on apteekilla viettänyt.
Myrsky- ja kiihkokausi kuuluu tavallisesti nuoruusvuosien elämään, sinne ylioppilasaikoihin tahi lähivuosiin heti jälkeen. Se muodostuu itsekullekin luonteen ja taipumusten mukaiseksi, yhdelle rajummaksi, toiselle tyynemmäksi. Jonatan Stark ei sitä aikaisemmin ollut elänytkään — ei ainakaan siinä mielessä, kuin mitä sillä tavallisesti tarkoitettiin. Se oli häneltä säästynyt Lappiin. Harmaiden vuosien paino, yksitoikkoinen, tappava elämä oli sen loihtinut esiin. Ja se oli eletty totilasin ääressä apteekin suuhuoneessa siellä Kyläkosken toisella rannalla.
Vanhaan aikaan ei sitä olisi pidetty minään? — siihen aikaan, jolloin pappiloissa vielä yleisesti tarjottiin totia. Niin oli tehty Jonatan Starkinkin kotona. Vasta elämänsä loppupuolella oli vanha rovasti Stark mukautunut ajan henkeen ja totikutsut olivat loppuneet. Jonatan Stark oli taas ylioppilasaikoinaan kuulunut ehdottoman raittiuden kannattajiin. Hän oli halunnut kulkea eri tietä kuin isäukko eikä hän koskaan olisi uskonut tulevansa istumaan maljan ääressä. Mutta niin oli kuitenkin käynyt.
Kerran, kun elämä oli tuntunut oikein raskaalta, — muutamana talvi-iltana vuoden pimeimpään aikaan —, kun kirjatkaan eivät enää olleet huvittaneet, ei edes rakastettu Frenssen, oli Jonatan Stark suunnannut askeleensa kosken yli apteekille. Siellä oli 'Viina-Tofferi' häärinyt iloisena purkkiensa ääressä ja Jonatan Starkia vastaan oli tuulahtanut jonkunlainen kamferttitippojen ja konjakin sekainen akateemisuuden tuoksu. Loistihan pullojen kyljistä selvä latina — vaikkakin lyhennetyssä muodossa — ja kaasihan Tapfer parast'aikaa helmeilevää konjakkia kimaltelevaan kristallikarahviin.
— Tjänare! Tulitpa sopivaan aikaan, oli Tapfer lausunut silmää iskien. — Tässä juuri veli Hubertuksen kanssa aioimme aloittaa.
Se oli tietysti ollut leikkiä apteekkarin puolelta. Tiesihän hän, että pappi oli raittiusmies. Hän oli sanonut sen muuten vain. Mutta Jonatan Stark ei ollut sillä kertaa sattunut leikkituulelle. Hän oli näyttänyt jokseenkin synkältä ja vastannut:
— Sepä sattuikin. Minä olenkin sen aineen tarpeessa, jos kukaan.
Mitäpä siinä, apteekkari Tapfer oli ollut mies, joka kyllä oli osannut tilanteihin suhtautua. Hän oli iskenyt silmää ja vienyt papin sisään.
Siellä, suuhuoneessa, oli jo istunut vanha Malmström. Kulunut naapukka oli maannut tuolilla kuin kavin syömä koira. Jonatan Stark oli pannut merkille, että karvaton laikka oli melkoisesti kasvanut sitten viime näkemän. "Terve, terve!" "Vai tuli veli Jonatankin." Niinpä niin.