Kas niin… se välähti jo ihan nenän edessä! Mutta — terve! Ei ollut vielä aika…
Jonatan Stark oli nauranut, kädessä täytetty viinilasi. Hänen oli tehnyt mieli laulaa… Mutta silloin hän oli muistanut, että Julia-rouva saattaisi tulla katsomaan. Hän oli vääntänyt kansliahuoneen oven lukkoon.
Kas niin… nyt sai paukkua taas. Ja kyllä oli paukkunutkin. Julia-rouva oli huutanut makuuhuoneesta. Hän, raukka, oli herännyt kesken ukonilman ja peljännyt… peljännyt hirmuisesti. Hän oli huutanut miestänsä apuun.
Mutta Jonatan Stark oli siirtynyt pois säälin mailta. Jokainen huolehtikoon itsestään. Hänellä oli pullo vielä puolillaan… eikä Julia-rouva sitäpaitsi uskaltanut vuoteestaan mihinkään. Hei vain… taivas iski vanhurskauden salamoita, mutta tässä istui Lainion pappi kilistäen poissaolevien ystäväinsä kanssa.
Terve, Tofferi! Sinunkin talosi seisoo vielä, vaikka oletkin myynyt pirtua niin jumalattomasti ja pannut vielä Kyläkosken vettä sekaan. Jos kuka meistä ensiksi lähtee, olet se sinä, veljeni. Terve!
Hän oli humaltunut vähitellen ja kulkenut hoippuen huoneessa, ikkunasta toiselle, sitä mukaa missä salama kulloinkin oli kiinteimmin iskenyt alas. Mutta ihme ja kumma, vaikka metsä ympärillä oli savunnut, ei kylään ollut sattunut ainoatakaan salamaa, — lukuunottamatta niitä, jotka ukkosenjohdatin kirkontornissa oli puoleensa houkutellut.
Vähitellen oli rajuilma lakannut. Kesäyön aurinko oli jälleen pilkistänyt kansliahuoneen maantienpuoleisesta ikkunasta sisään. Se oli nähnyt surullisen näyn.
Pöydällä oli seisonut tyhjä viinipullo ja sen nimilipussa oli ollut luettavana: "Lacryma Christi". Humalainen pappi oli paitahihasillaan istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut jotakin, suuret kyynelet poskillaan. Mitä pappi oli kirjoittanut, sitä ei aurinko kaikkea ollut nähnyt. Vain viimeisen, päällimmäisen liuskan se oli lukenut papin maata mentyä. Siihen oli kirjoitettu näin:
"Lacryma Christi, sä kyynel helmenkirkas, näin viinin kera sinut juonut oon. Sa, jumalainen, hoidit hyvin virkas: nyt portit Gehennan siis auetkoon! Tää viime malja sinun maljas on, sen muistolles juo miesi onneton."
Jonatan Stark muisti aamun tuon jumalattoman yön jälkeen. Hän oli lukenut runonsa selvin päin ja hänen sydämensä oli kiemurrellut kadotuksen tuskissa. Hän, pappi, pyhään virkaan vihitty, oli juomahimoaan tyydyttänyt rippiviinillä ja sitten ylistänyt "Kristuksen kyyneltä" tuntemistansa taivaan riemuista ja kadotuksen tuskista. Hän oli tuominnut itsensä ajaksi ja iankaikkisuudeksi: — hän oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.