Joku raottaa kyökin ikkunaverhoa. Piika! Pois piiat ja itse ruustinna esiin! Kyllä ovi kesti. Ei ollut tämä Lainion pappila vielä niin lahonut. Hei, hei!
Jopa raottaa joku ruokasalinkin ikkunaverhoa. Kas niin, kas niin, siitä Posti-Iisakki nauttii! Ruustinna itse tummassa aamunutussaan. Hei, hei, tulkaa avaamaan!
Jopa aukeaa ovi… varovaisesti, kuin kummastellen, ja Posti-Iisakki seisoo ruustinna Starkin edessä, joka hengästyksissään ja kalpeana tuijottaa melkein lattiaan saakka kumartelevaan mieheen.
— No, mikä nyt on?
— Onnea… saan toivottaa onnea… ja menestystä… ja pitkää ikää ja paljon… (Posti-Iisakki oli sanomaisillaan "lapsia", mutta muistikin, etteivät nyt olleet häät)… onnea vain. Rovasti on päässyt!
— Päässyt.. mihin? Ruustinna ei ole yhtään selvillä tilanteesta.
— No, Herra siunatkoon… Jolmanrantaan! Enemmistö ääniä ja muutto varma.
Jo tajuaa ruustinnakin. Tuo pikkuinen, kaljupäinen mies näyttää hänestä kauniilta ryppyisine kasvoineen, ihan taivaan enkeliltä. Hänen tekee mieli melkein syleillä sanantuojaa. Kolkko eteinen tulvahtaa päivänvaloa täyteen. On kesä ja ikkunoilla kukkivat ruustinnan istuttamat krassit. Hyvä Jumala sentään, mikä onni…
— Onkohan se jo aivan varma? uskaltaa hän arasti kysyä.
— Varma? Posti-Iisakki vie kätensä kaulalle ja tekee paljonpuhuvan liikkeen.