— Tuosta poikki!
Jo uskoo ruustinnakin. Merkit ovat liian selvät. Mitäpä se
Posti-Iisakki turhaan viitsisi.
Sillä välin on rovastikin saapunut eteiseen. Posti-Iisakki on toistamiseen suorittamassa onnitteluseremoniaansa. Mutta nyt hän kohtaakin itse epäuskon kallion.
— Ei minun sovi uskoa, ennenkuin näen lehdistä.
Uskoa! Herra Jumala! Oli siinäkin pappi ja niin epäuskon vallassa kuin nautasonni! Posti-Iisakki tuntee suuttumusta. Hän saa voimakkaan halun lähteä Raattaman pihaan, repiä hajalleen koko Nivan Heikin kuorman ja kaivaa esille sanomalehdet. Mutta hän luopuu siitä, sillä ruustinna on hänen puolellaan.
— Keneltä Iisakki sen kuuli?
— Nivan Heikiltä, postimieheltä.
— Kyllä sen täytyy olla totta, kun kerran Heikki on sen kertonut.
— Tietysti. Enkähän minäkään, vanha mies, tyhjän vuoksi lähde ihmisiä herättelemään.
Rovasti Stark huomaa menneensä liian pitkälle. Hän pyytelee anteeksi ja peräytyy. Hänen silmänsä olivat vain sattuneet kuomureen selkään liiterin perällä ja epäusko oli vallannut hänet. No, ehkäpä kuitenkin… kaipa sitten… hyvä isä sentään.