Mutta — yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun: — räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului heidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta ei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava, kalamatkoillakin. Mutta — taikinan hän kyllä tekisi, jos vain Horsta ryhtyisi paistamaan.
Horstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten paistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje Selon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille, joka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin oli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen ylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli ottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: — se oli hiukan poltellut äijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: — vaikka eräs tovereista oli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan naureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'
Jonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle ja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa välissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy hänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista voimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat, ettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan Stark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja toverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on vetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin olisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo rupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: — yks' kaks'… veitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja… sukeltaa räiskäleen alle… ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne, mars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun, äskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari lievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on jälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen räiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.
— Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana huomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä totta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.
Horsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen hyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä peittää puhumalla "ammattisalaisuuksista".
— Ei, kyllä minä, veli… katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on otettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.
Jonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen vaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.
Jo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty.
Toverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä.
Horstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen
lausuen:
— Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta, kun on tuoretta kalaa padassa. Katsos… taimen on syötävä, sillä ensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin takaisintuoduksi.
Toverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa. Horstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen omassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He huomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin tavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta punaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu laiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että "liputus" lakkaa. He ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä Huomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun pistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on lämmintä ja kodikasta.