Aterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä tarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava neljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.
Toverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon rinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen, että suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa ajoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi, kavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen vieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja taas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat suuria, mahdottoman suuria kaikki.
Aamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät loistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on usein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät kahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä. Tuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä selkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko loiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.
Voimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan. Hänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha yrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana. Siellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee Huomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun paikkaan.
Oikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee taas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu korkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin tanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.
Parin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu runsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos he vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin kuljettaa.
Paluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä kiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa sauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta mieli virkeä.
He astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin. Karpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat kuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku hyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa keveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita pitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi. Pienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä pinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin jättiläiset kulkevat eteenpäin.
Mutta — jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen jättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan pitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen askeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat rutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat tallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee kymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy tavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla. Ne eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun. Jättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja suuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille markkinoille.
Jo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset, vielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän jättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa mättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen, mistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen kauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.